Ceylon = Babylon?

Lensimme KL:sta itämaiden suosituimmalla halpalentoyhtiöllä Air Asialla Sri Lankaan. Olimme mielestämme tilanneet lennolle ateriat etukäteen, mutta otaksumamme osoittautui vääräksi. Lento ei ollut kuitenkaan pitkä ja pienten torkkujen jälkeen aloimmekin tehdä laskeutumisliikkeitä kohti lentokenttää. Kyseinen kompleksi, Bandaranaike international airport, sijaitsi pääkaupungista Colombosta joitain kymmeniä kilometreja pohjoisempana. Olimme saaneet tietoomme kahdesta eri lähteestä, että pääkallonpaikalla ei ole mitään tarjolla matkamiehille tai -naisille. Suuntasimme siis hieman lähempänä kenttää sijaitsevaan Negomboon, jonka pitäisi olla turistiystävällisempi paikka. Ainakin tapamamme omituisen israelilaispariskunnan mukaan.

Saimme neuvoteltua taksin viemään meidät varaamaamme hostelliin 1400 rupialla. (Luulimme saavamme kohtalaisen halvan hinnan, mutta myöhemmin - hieman viisaampana - kuljimme saman matkan kahdeksallasadalla.) Barracuda beach hostel ei sijainnut nimestään huolimatta rannalla, eikä lähimmän rannan nimi ollut edes Barracuda. Hostellissa ei myöskään tarjoiltu kalaa tai muutakaan ruokaa, joten nimityksen takana on todennäköisesti jonkin sortin taiteilija tai muun luovan alan ihminen. Rannalle oli tosin matkaa vain noin 100 metriä, mutta ei se silti ole rantahostelli. Sama kuin kutsuisi paristoa patteriksi tai Vantaata kaupungiksi.

Huoneemme ikkunat olivat hostellin käytävälle, verhoja ei saanut kunnolla kiinni ja viilennystä yritti hoitaa katonrajassa rätissyt ikivanha tuuletin, jonka puhallusvoima oli yhtä tehokas kuin koomapotilaan uloshengitys. Kaiken lisäksi netti-ilmoituksessa mainittu langaton verkko ei ollut toimintakunnossa. Yritimme pitää ajatuksemme positiivisina ja lähdimme kiertelemään lähistöä löytääksemme ruokapaikan, jossa voisimme syödä itsemme onnellisiksi. Ensivaikutelmaksi muodostui se, että Negombo ei ollut varsinaisesti meitä varten, sillä se muistutti pitkälti kehitysmaaversiota Kanariansaarista. Rannan aallot olivat liian suuret uimiselle, välillä hiekan seasta pilkisti esiin lasinsirpaleita ja krääsäkauppiaat ahdistelivat tasaisin väliajoin. Pääkadun varrella ahdistelun hoitivat Tuk Tuk -kuljettajat, kaupaten kyytejä ja erinäisiä nautintoaineita. Oikeastaan koko katu koostui vain ulkomaisille turisteille suunnatuista hotelleista, ravintoloista, jalokiviliikkeistä, krääsäkaupoista ja matkamyymälöistä. Kaikki paikat vaikuttivat ylihintaisilta tasoonsa nähden ja oletimmekin alueen olevan vain yksi rahaa lypsävä turistirysä muiden joukossa.

Saimme kuitenkin esimakua jostain aivan toisesta, astuessamme sisään satunnaiseen hostellimme lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Syöttölän ruokalista ei ollut mitenkään erikoinen ja hinnastokin oli samaa luokkaa kuin helsinkiläisissä pizzerioissa. Valitsimme paikan vain siitä syystä, että meillä oli huutava nälkä ja viereisessä ravintolassa kukaan ei ollut paikalla ottamassa meitä vastaan. Nyt meidät ohjattiin istumaan hymyssä suin ja hetkeä myöhemmin takahuoneesta pujahti ulos ujohko nuori mies. Kyseisen henkilön valmiuksilla ei olisi saanut työharjoittelupaikkaa mistään länsimaisesta ravintolasta, sillä hän vain seisoi tuppisuuna ja tuijotti meitä. Ilmoitimme hänelle juomatilauksemme, jonka hän lisäsi lyhytaikaismuistiinsa ja jäi sen jälkeen taas tuijottamaan. Hetken rohkaistumisen jälkeen mies kysyi mistä olemme kotoisin ja soimme hänelle kyseisen tiedon. Mies jatkoi tuijottamistaan.

Olimme hieman hämmentyneenä tilanteesta ja päätimme udella tarjoilijaltamme paikallisia kuulumisia. Mies alkoi hymyssä suin kertomaan asioistaan ja jossain vaiheessa hän pahoitteli poistumistaan juomatilauksen saattamiseksi kokille. Mies palasi takaisin valmiina uuteen keskusteluun. Hän kyseli aina välillä oman tietotulvansa ohella myös meiltä asioita kotimaastamme ja miksi olemme tulleet juuri hänen maahansa. Keskustelua jatkui lähes koko ruokailumme ajan ja aina kun tilasimme jotain lisää, tai keittiössä valmistui annos, hän pahoitteli keskustelun katkeamista. Aterioinnin jälkeen mies kutsui meidät vilpittömästi nauttimaan parin päivän kuluttua juhlallista kala-ateriaa samaiseen ravintolaan. Sanoimme harkitsevamme asiaa ja poistuimme ravintolasta. Kaikesta päätellen nuori kundi oli vain onnellinen kohdatessaan meidät henkilöinä rahojemme sijaan ja mekin aloimme hiljalleen lämmetä Sri Lankalle.

Illan kruunasi vielä paluu kämäiseen hostelliimme. Saapuessamme paikalle, hostellimme manageri Vincent tuli hymyssä suin vastaan ja kysyi, josko haluaisimme juoda vielä iltateet. Sehän sopi meille enemmän kuin hyvin, koska olimmehan teeplantaasien luvatussa maassa Ceylonissa, jossa lehdet ovat varmasti tuoreita. Saimme kuitenkin kuppeihimme suomalaisissakin supermarketeissa myytävää Liptonia riiputeltavassa nyytissään. Aloimme pienoisesta pettymyksestä huolimatta jutella Vincentin kanssa samoja keskusteluja, kuin mitä kävimme tarjoilijan kanssa. Hän osoittautui todella mukavaksi ja huolehtivaiseksi mieheksi, joka oli työskennellyt vuosia myös ulkomailla ja osasi arvostaa sitä kaikkea, mitä hänellä oli juuri sillä hetkellä. Ja omistamisella hän ei tarkoittanut esineiden haalimista. Juttelimme varmaan kolmisen tuntia ja keskusteluiden lopuksi hän lupasi järjestää meille seuraavalle aamulle kaverinsa näyttämään kaupunkia TukTukista käsin.

Aamun kajossa koimme lievästi sanottuna kulttuurishokin. Vincent oli loihtinut meille aamiaisen, jossa oli mukavasti tuoretta ananasta, banaania ja papaijaa. Sen lisäksi lautaselta löytyi ilmeisesti brittiläisen imperiumin mukanaan tuoma paahtoleipäkuvotus, josta emme nauttineet niin paljoa. Kyseinen laitos oli rakennettu kerroksiin siten, että jokaisessa palasessa oli voita ja hilloa. Kostukkeeksi tuotiin raikkaan näköinen hedelmämehu, johon oli laitettu ruokalusikallinen suolaa. Hilloa leipään ja suolaa mehuun... HILLOA JA SUOLAA!? Mikä ihmeen mätisäkki on saanut päähänsä ajatuksen aloittaa aamunsa pannukakkuisella hilloleivällä ja sipulikeittoa muistuttavalla suolamehulla? Varmaankin sama tyyppi, joka keksi hostellin nimen. Noh... ajattelimme, että jossain vaiheessa on sattunut vain jonkinlainen kämmi ja mutustimme väkisin kaiken eteemme tuodun, yrittäen samalla hymyillä kohteliaasti. Samalla kuskimme saapui menopeleineen ja hän esitteli itsensä Pandoraksi. Tervehdysten jälkeen Rosamunda piipahti vielä pikaisesti käymälän puolella, koska uuden paikkakunnan bakteerit (tai herkullinen aamupala) saivat taas suoliston toimivaan normaalia vilkkaampana. Se taas enteili mukavaa kaupunkikierrosta.

Pandoralla ei ollut tyypillisen halpiskuskin tapaisia showmiehen elkeitä. Toisin sanoen hän ei osannut puhua englantia juuri laisinkaan. Ensitöikseen hän vei meidät katsomaan paikallista kalatoria ja osoitti sormella suunnan, johon kannattaisi mennä. Samalla hän lähti itse etsimään menopelillensä parkkipaikkaa. Kuljimme hetken pää pyörällä kalastajien vilskeesä, yrittäen olla mahdollisimman vähän heidän tiellään. Pandora havaitsi meidän haahuilun ja tuli saattamaan meidät syvemmälle markkinoiden uumeniin. Alueen haju oli hyvin voimakas, mutta kalat kieltämättä näkemisen arvoisia. Emme olleet aiemmin nähneet niin suuria tonnikaloja tai rauskuja myytävän missään päin maailmaa.

Valokuvien ottamista häiritsi hieman se, että pyrimme edelleen olemaan mahdollisimman vähän paikallisten riesana. Samaa ei voinut sanoa kaikista. Yhtäkkiä alueelle säntäsi bussilastillinen kiinalaisia turisteja järjestelmäkameroineen ja niihin kuuluvine kolmijalkoineen. Kiinalaiseen tapaan työhyvinvointi ei ollut tärkeyslistan kärjessä, kun hysteeriset turret parkkeerasivat kuvausvälineistönsä kiirehtivien kalaroudareiden ja asiakkaiden eteen ja toisinaan myös saaliiden päälle, estäen täysin kaiken kaupankäynnin kyseisillä tuotteilla. He estivät samalla myös meidän vapaan liikkumisen alueella ja siinä vaiheessa Rosamundan pollassa alkoi vanne kiristyä. Suunnistimme sokkelossa suurella nopeudella tarjoillen tuota samaista kyynärpäätaktiikaksi kutsuttua lääkettä heille, jotka olivat sen aluksi ottaneet esille saapuessaan alueelle. Muutaman kerran taisi myös koipi kopsahtaa vahingossa kolmijalan runkoon. Poistuttuamme alueelta, noin puolella kiinalaisporukasta oli kotiintuomisinaan tärähtäneitä stillikuvia, koska "karma on naaraskoira". Oppivatpahan seuraavalla lomalla hieman huomioimaan muita ihmisiä.

Kiertoajelun loppu sujui yhtä mukavissa merkeissä. Siirryimme katsomaan jotain tuntemattomaksi jäänyttä holvikaarta, johon oli kaiverrettu vuosiluku. Emme oikein ymmärtäneet rakenteen merkitystä tai symbolista arvoa, koska oppaamme ei osannut kertoa siitä mitään. Hieno holvikaari kieltämättä ja olisimme voineet ihastella sitä vaikka kaksi päivää, ellei Rosamundan vatsa olisi alkanut kuplia. Pandara vei meidät myös katsomaan laguunia, joka näytti yhtä kiehtovalta kuin kolera-allas marraskuussa ja kanaalia joka muistutti sitä itseään ilman ensimmäistä konsonanttia. Molempiin paikkoihin hän soitti kaverinsa paikalle tarjoamaan meille venekyytiä kymmenellä eurolla, koska hän ei ymmärtänyt, että meitä ei kiinnostanut veneily. Vasta viidennen kieltäytymisen jälkeen pääsimme aina jatkamaan rattoisaa matkaamme.

Lopulta meidät raahattiin jonkin paikallisen asukkaan takapihalle puutarhaan, jossa sijaitsi erinäisiä pensaita. Kuljettajamme vinkkasi asukkaille jotain singhaleesiksi ja hetken kuluttua edessämme seisoi lannevaatteeseen pukeutunut hullu professori, joka oli juuri potkittu ylös hibernaatiostaan. Proffa kuljetti meitä läpi puutarhan ja napsi samalla pusikoista lehtiä, joita meidät velvoitettiin maistamaan ja haistamaan. Jokainen kasvi kuulemma paransi vähintään kolme eri tautia aina syövästä erektiohäiriöön asti. Lopuksi meidät asetettiin istumaan eräänlaiseen näytetilaan ja proffa huusi luoksensa kaksi miestä, jotka olivat kuin suoraan Itse ilkimys -elokuvasta tuttuja kätyreitä. Tervetuliaiseleet ja tallustelu muistutti erehdyttävästi sitä elokuvan luomaa mielikuvaa, kuinka keltainen farkkuhaalareihin sonnustautunut suppo käyttäytyy. Kätyrit hieroivat meitä öljyillä, jotka jäivät kiinni hiuksiimme, vaikka niiden ei pitänyt ja juottivat meille vatsaa rauhoittavaa teetä. Rosamundan päässä alkoi soimaan "Final countodwn", kun vatsassa kytenyt vesuvius sai teestä tarvitsemansa katalyytin. "Vapaaehtoisille" kätyreille setelit kouraan hienosta performaatiosta ja suoraan asunnon käymälään kymmeneksi minuutiksi. Tällä välin Concorde sai kuunnella myyntivalheita tuotteiden alkuperästä ja valmistusprosesseista. Ostimme lopulta säälistä hiustenkasvu-uutteen samalla hinnalla kuin Suomesta saisi hiustenleikkuun.

Loput ajasta meniin sitten pyykkiä pesten, viereisen hotellin maksullisella altaalla maaten, ajellen fillarilla lähiseutuja ympäriinsä ja jutellen Vincentin kanssa iltateen yhteydessä kulttuurien erilaisuudesta. Saimme jopa puhuttua itsellemme aamiaismehut ilman suolaa. Leivistä emme enää kehdanneet valittaa, koska kyseessä oli niin mukava ukkeli. Parin päivän palautumisen jälkeen hyppäsimme uudestaan Pandoran kyytiin ja suuntasimme takaisin lentokentälle, josta matka jatkui kohti Malediiveja.

Lika on liikaa

Läksiäiskekkerit olivat sen verran rajut, ettei niistä toivottu enää pelkästään piereskelyä pahoittelemalla. Onneksemme viisas Perry oli nähnyt tämänkin kristallipallostaan ja raahauduttuamme ulos bambuluolastamme, aulabaarissa meitä odoteli kaunis neiti Bloody Mary. Punaisen aamiaisen jälkeen yritimme kohentaa oloamme alkuun mineraalivesillä, mutta se osoittautui toivottomaksi. Ruokakaan ei oikein uponnut. Epätoivoiseeen tilanteeseen noudatimme vanhaa kansanviisautta "se lähtee sillä, millä on tullutkin". Väliaikaiseksi nesteyttäjiksi ilmoittautuivat herra Leo ja rouva Thatcher, jotka saivatkin parin tunnin kuluttua suupielet muikeaan virneeseen. Tiesimme kuitenkin, että tällainen meininki ei voi jatkua loputtomiin, koska läträäminen vain siirtää ongelmaa. Pakkasimme reppumme, heitimme viimeiset yläfemmat niille, jotka kykenivät tuona päivänä poistumaan koloistaan ja siirryimme satamaan. Seuraava kohteemme olisi KL -lyhenteellä usein tunnettu Malesian Kuala Lumpur.

Valitsimme ensimmäiseksi kyydiksemme rahtilaivan kahdesta syystä. Yksi syy oli tietysti sen edullisuus, mutta toinen vielä painavampi syy oli, että aluksen hitauden vuoksi saisimme matkustaa sillä läpi yön. Olisimme MUKAMAS aamuvirkkuina perillä Suratthanin kaupungissa, eikä tarvitsisi maksaa erillisestä yösijasta. Totuus oli kuitenkin jälleen toinen. Saimme paikat paukkuvien ulko-ovien vierestä, joista ihmiset laukkasivat alituiseen käymään vessassa. Tämän lisäksi ilmastointilaitteet sijaitsivat majoitusosan toisessa päässä, joten viileä ilma ei koskaan ehtinyt meille asti. Kaiken kruunasi krapulan ja laskuhumalan sekoittama olotila, joka sai aikaan säpsähdyksiä pienistäkin äänistä lähistöllä. Saimme unen päästä kiinni vasta noin tunti ennen aluksen saapumista satamaan.

Ja jotta asiat menisivät vielä huonommin, Rosamunda nukahti ilmeisesti korva sängyn värisevää metallikaidetta vasten. Kun punainen poika seuraavan kerran avasi silmänsä, koko maailma pyöri ympärillä, eikä sängystä meinannut päästä ylös. Sängyn tärinä oli ilmeisesti aiheuttanut tilapäisen häiriön Rosamundan korvan tasapainoelimiin. Seuraavan kolmen viikon ajan perunapojan keskushermosto niskuroi käskytystä vastaan aina, kun päätä käänsi tiettyyn suuntaan. Silmät alkoivat täristä kuopissaan kuin sähköshokin saaneina ja koivet eivät löytäneet tasaista alustaa mistään. Muutaman kerran kontrolloimattoman vartalon mielestä oli hyvä idea kieriä alas sängyltä. Vaikka oireet lievenivät vähitellen, on myönnettävä, että seuraava sukellus hieman askarrutti...

Suratthanissa meitä vietiin taas kuin karjaa teuraalle ja joidenkin tuntien sekä pysähdysten päästä meidät saatiin lopulta bussiin, jonka oli tarkoitus viedä meidät perille. Rajanylityspaikalla vankkuriimme tuli kuitenkin joitain mekaanisia ongelmia ja odottelimme kaksi tuntia, jotta yhtiön autokorjaaja saapui paikalle loihtimaan taikojaan. Kun saavuimme viimein Malesian pääkaupunkiin, kello näytti jo miltei keskiyötä. Väsyneinä vuorokauden mitaisesta piinasta, otimme ensimmäisen vastaan tulleen hotellin ja maksoimme parempilaatuisesta huoneesta noin 60 dollaria. Yritimme vielä käydä kiertämässä vieressä sijainnutta China Townia, mutta se oli jo autioitunut. Ostimme 7elevenistä kuppinuudelit ja painuimme edelleen nälkäisinä pehkuihin.

Vaikka huoneen seinät olivat jälleen homeessa ja aamiainen curryineen oli suunnattu lähinnä aasialaisille, yö kunnon hotellissa oli tervetullutta luksusta. Ilmastointi, vessapapereista tukkeutumaton eurooppalainen wc-istuin ja säädettävä suihku hyvällä vedenpaineella olivat sillä hetkellä asioita, joita pidimme suuressa arvossa. Iso raha toi mukanaan myös jääkaapin, television, kokolattiamaton, tapetit, taulun ja jalkalistat. Olisi tehnyt mieli jäädä huoneeseen useammaksi päiväksi, mutta aikataulut tulivat taas vastaan. Otimme hotellin edestä taksin suoraan lentokentälle, joten näimme päiväsaikaan kaupungista vain pienen vilauksen. Tulemme kuitenkin palaamaan vielä paikalle, koska kysessä on hintojensa puolesta eräs Aasian halvimmista moderneista kaupungeista. Tekisi mieli kutsua paikkaa myös kauniiksi, mutta kyseisen adjektiivin käyttö tuntuu absurdilta, jos kodittomat kerjäävät rahaa pilvenpiirtäjien juurella. Olisikohan jossain kohdassa maailmaa virhe?

Home sweet homo

Pelko kiinalaisen uudenvuoden ruuhkista sai meidät asioimaan hyvin pikaisesti Bangkokissa. Matkustimme heti ensi töiksemme Sri Lankan suurlähetystöön ja onneksemme saimmekin tuplaviisumit seuraavana päivänä hakemuksen täyttämisestä. Lähetystö sijaitsi Sukhumvitin alueella, jossa emme vielä olleet pahemmin käyneet. Alueella oli runsaasti pilvenpiirtäjiä ja kaikki näytti todella siistiltä, joten oli melkoisen mukavaa nähdä taas jotain uutta muuten niin syntisessä miljoonakaupungissa. Emme jääneet kuitenkaan tuhlaamaan hupenevia pennosiamme italialaisten muotitalojen liikkeisiin, vaan varasimme samalle illalle bussikyydin ja seuraavalle aamulle lauttakyydin.

Bussissa kiersi matkustajaturvallisuuden tai vakuutusasioiden vuoksi lista, johon jokaisen tuli kirjoittaa nimensä ja kotimaansa. Huomasimme listasta, että meidän lisäksemme vankkurissa kulkee maanmies. Hetken ympärillemme katseltuamme havaitsimme sinisilmäisen ukkelin, joka ei voinut olla muuta kuin suomalainen. Avasimme keskustelun Kaapo -nimimerkillä kulkevan herran kanssa taukopaikalla. Kaapo ei kuitenkaan vielä tuolla hetkellä ollut kaikkein skarpeimmillaan, koska hän oli joitain minuutteja aiemmin ahminut kourallisen unipillereitä. Päätimme jatkaa juttelua aamuherätyksen jälkeen.

Pääsimme Chumphonin satamaan ennen auringonnousua ja avasimme keskustelun uudestaan. Saimme selville, että Kaapo oli kiertänyt lähes täysin saman reitin, kuin mekin ja oli aikeissa viihtyä tulevassa kohteessamme vain sukelluksen alkeiskurrsin ajan. Tunnin kestäneiden höpinöiden jälkeen saimme ilmoituksen, että laiturissa levännyt alus on lähtövalmis. Hyppäsimme kippoon sisään ja yritimme jatkaa muutaman tunnin mittaiseksi jääneitä yöuniamme. Uinuminen jäi kuitenkin vain ajatuksen tasolle, koska vieressäme sijaitsi aluksen ainoa ilmastointilaite, jossa ei ollut säätöpainikkeita ja tietysti joku valopää oli ajatellut, että trooppiselle paratiisisaarelle on kaikkein mukavinta matkustaa arktisessa ilmastossa. Kolmen tunnin hyytävän matkanteon jälkeen saavuimme viimein Mae Haadin satamaan Koh Taon saarella. Tuntui siltä kuin olisimme taas tulleet kotiin neljän vuoden jälkeen. Satamassa syödyn aamupalan jälkeen suuntasimme saksalaisen pariskunnan omistamaan moponvuokrauspuljuun, joka oli sangen nokkelasti saanut nimen Lederhosen (nahkahousut). Me otimme tällä kerralla vain yhden menopelin ja Kaapo auttoi meitä tavaroiden kuljettamisessa omalla mopollaan. Päästyämme perille majapaikkaamme sanoimme Kaapolle hyvästit, koska hänen majapaikkansa sijaitsi saaren toisella puolen.

Astelimme The Earth House -nimisen majapaikan puisten porttien lävitse "aulabaariin", jossa työskenteli burmalainen vanhempi herrasmies nimeltään Fanta. Hän tunnisti meidät pienellä viiveellä, koska edellisestä kohtaamisestamme oli jo ehtinyt kulua neljä vuotta. Lopulta, kun työmiehen hehkulamppu syttyi ja hymy nousi korville, alkoi hän etsimään majatalon omistajaa. Kyseinen nainen löytyi viimein "beer gardenin" eli olutpuutarhan viereen rakennetusta puumajasta mukanaan kaksi seuralaista. Paikalla oli majatalon omistajan Perryn lisäksi suomessa aiemmin tapaamamme nainen Raija ja hänen lapsensa Hyundai. Saimme varsin lämpimän vastaanoton ja kylmät oluet. Ehdimme keskustella kuulumisista vain hetken aikaa kunnes seuraamme saapui myös Hyundain Austraalialainen isä Kei. Tunsimme hänet jo muutaman vuoden takaa ja jouduimme juomaan uudet tervetuliaisjuomat, koska hän ei ennättänyt edelliselle.

Hetkeä myöhemmin paikalle kurvasi myös nuorempi - meille entuudestaan tuntematon - suomalaismies nimetään Zumba. Esittelyiden, kilautteluiden ja lyhyiden turinoiden jälkeen Zumba poistui yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja samalla ovenavauksella sisään heilahti hippipariskunta. Heitä emme olleet tavanneet aiemmin ja kuten länsimaiseen käytöstapamalliin kuuluu, Rosamunda lähestyi miespuolista hippiä valmiina kättelemään. Hippi huomasi käden ojennuksen ja totesi yllättäen "I do hugs" ilmoittaen halunsa halata. Rosamunda hämmästyi ja jähmettyi paikalleen huomatessaan hipin käsien kietoutuvan ympärilleen kuin kuristajakäärmeet. Kasvot kiukusta punoittaen Rosamunda kykeni kertomaan oman nimensä, mutta juuri sen enempää sanoja ei parivaljakon kesken vaihdettu. Kansakuntaa vuosikausia askarruttanut kysymys "saako hippiä pamputtaa?" sai viimein vastauksensa. Kyllä saa. Nimittäin itsepuolustukseksi, jos tuollaisia temppuja alkaa tekemään ventovieraille.

Seuraavat päivät menivätkin erilaisten aktiviteettien parissa ja pankkiautomaatilla juostiin jakuvasti. Rosamunda suoritti yksipäiväisen sukelluksen kertauskurssin, koska edellisestä kerrasta oli jo kulunut useampi vuosi. Concorde kävi puolestaan suppaamassa (surffilaudan päällä seistään ja melotaan) rantavesissä. Kävimme yhdessä Raijan ja Kein kanssa wakeboardaamassa ja seuraavana päivänä isomman porukan kanssa vuokrasimme veneen ja kipparin käyttöömme päiväksi. Sillä reissulla kiersimme koko saaren, aina välillä snorklaten kilppareiden ja haiden seassa, sekä pomppien lätäkköön kivien päältä. Jossain vaiheessa huudettiin kilpaa vokaaleja kun rausku pomppasi merestä muutaman metrin kaarella.

Illat kuluivat yleensä uusia ystävyyssuhteita luoden ja heittäen tikkaa olutpanoksista tai pelaten minigolfia viinaämpäreistä. Rahaa paloi isolla kädellä siksi, että riisi- ja nuudeliannokset saivat jäädä sivuun ja ruokalistaltan täyttivät pizzat, pihvit, savulohisalaatit ja maailman maukkain spydäri. Kaikki oli tietysti hieman kalliimpaa kuin mantereella, koska pieni ja kukkulainen saari kykenee tuottamaan ainoastaan sähköä. Kaikki muu tuodaan mantereelta ja logistiset kustannukset nostavat tietysti kauppojen hintalappuja.

Tässä kohdassa voi lopettaa Mirja-Mummille lukemisen ja kertoa vain kovasti terveisiä!

Viimeistä edeltävänä iltana Rosamunda ja Zumba olivat saaneet Perryltä luvan järjestää poikien illan majapaikan baarissa. Feministeille tiedoksi: tämä ei suinkaan tarkoittanut, että naiset eivät olleet tervetulleita. Pikemminkin päinvastoin. Illan teema tuli musiikkisoittolistasta, joka piti sisällään Backstreet boysia, East 17:a, Take thatia, Westlifea, George Michaelia, James Bluntia, Boy Georgea ja kaikkia muita iloisia veijareita, joita nuoret pojat pitävät idoleinaan. Syrjintää oli kuitenkin sen verran havaittavissa, että kyseessä oli Perryn päätöksellä kutsuvierastilaisuus. Tämäkin vain siitä syystä, että Thaimaan laki kieltää jyrkästi julkisen alastomuuden ja ennusmerkit tämän kaltaiseen siveettömyyteen leijuivat kauan ilmassa. Eikä Perry väärässä ollut.

Baari suljettiin yleisöltä klo 21:30 ja sen jälkeen pojat tarttuivat ohjaksiin. Rosamunda alkoi ottaa juomatilauksia vastaan, samalla kun Zumba valmisteli vapaaseen jakoon useita kymmeniä shotteja. Nostalgisista kappalevalinnoista hullaantuneet ihmiset innostuivat juhlimaan oikein olan takaa ja baarirakennuksen tukipilarien soveltuvuus tankotanssiin testattiin varmaankin jo kolmannen kappaleen aikana. Poikakaksikolla oli kova työ saadakseen valtoimenaan riekkuvien asiakkaiden juomatoiveet toteutettua. Jossain vaiheessa juomia oli pöydissä liikaakin ja joku tajusi, että yhden juoman saa nopeasti loppumaan, jos sen kaataa toisen henkilön päähän. Ajatus vaikutti kaikista mukavalta ja nopeasti yksi jos toinenkin juhlijoista oli myös ulkopuolisesti täynnä alkoholia. Kastuneista vartaloista juhlijat muodostivat sangen ovelasti aasinsillan seuraavaan tempaukseen. Yleisön pyynnöstä baaripojat alkoivat ranteet jo valmiiksi hellinä, täytellä pöydillä makoilevien puliukkojen napoja, muiden puliukkojen odottaessa kuola valuen omaa vuoroaan päästä imemään vodkatilkka nöyhtäisestä navasta. Palan painikkeeksi viinassa marinoituneet ihmisrauniot alkoivat koristella toisiaan kaapin perukoilta löytyneellä kermavaahtospraylla.

Majatalon suihkut olivat läträyksen vuoksi kovassa käytössä. Voi olla, että juuri peseytyminen ja sen tuoma hetkellinen vapaa alastomuus sytytti tulilangan palamaan loppujysäykselle. Perry siiryi viisaana porttivahdiksi, sillä hän oli nähnyt jo kaukaa, ettei thaimaalaisia virkamiehiä tai suomalaisia sisäministereitä tarvita seuraamaan tulevaa esitystä. Alaston suomalainen miesvartalo kieppui sulavasti baaritiskin yllä, tankoon takertuneena, samalla kun taustalla loistava thaimaalainen tähtitaivas korosti entisestään illan maagisuutta. Mikäli ilta olisi filmatisoitu, se pyörisi kotimaan teattereissa nimellä Takakivenpyörittäjien kylä ja kansainväliseen levitykseen lähdettäisiin varmaan otsikolla 50 shades of gay. Tapahtuma vaikutti siis muuten hyvin tavalliseslta perjantailta Kontulassa, mutta vain sillä erotuksella, että kukaan ei tapellut. Ilmassa oli vain rakkautta yli sukupuolirajojen. Mitä muuta paratiisisaarelta voisi odottaakaan.

P.s. Törmäsimme Kaapoon vielä useamman kerran saarella ja hän - niin kuin useimmat ihmiset - päätti jäädä vielä seuraavalle kurssille. "Jos olis vielä yhen päivän lisää"

P.p.s. Meidän toimestamme yksikään kuva viimeisestä illasta ei päädy nettiin, joten asianomaisilla ei huolta.

P.p.p.s. Jotain piti vielä kirjoittaa, mutta kun ei enää jaksa. Ylihuomenna ollaan jo himassa ja pitäis vielä kuukauden setit setviä julki. Jauhetaan dadaa vaikka politiikasta tai emäspariperiaatteista, kun nähdään ja lueskelkaa näitä juttuja mielummin täältä.

Tarina kahdesta sotilaasta

Meillä oli alun perin tarkoitus kulkea Laosista Kambodzaan ja käydä katsomassa sen pohjoisosassa sijaitseva Siem Reapin kaupunki. Sieltä olisimme voineet tehdä muutamana päivänä retken Angkor Watin temppelialueelle. Kyseessä on jälleen UNESCO:n maailmanperintölistalle päässyt kohde, joka käsittää ilmeisesti maailman suurimman yksittäisen temppelialueen. (Lähde?) Se on ehdottomasti Kambodzan suurin ja kuuluisin nähtävyys, ja tätä myöten kävijämäärät ovat sen mukaiset. Mikäli olisimme halunneet nähdä kyseisen kompleksin, meidän olisi pitänyt hommata 40 n. euroa per lärvi maksavat viisumit uudestaan. Niitä olisi tietysti seurannut korotetut hotellihinnat ja ökykalliit turistikierrokset temppelialueella krääsäkauppiaiden ja miljoonan kiinalaisen seurassa. Se ei enää vastannut meidän käsitystämme mukavasta matkustamisesta ja päätimme kiertää Kambodzan kokonaan.

Päästyämme siis Papan veneellä Don Detiltä takaisin mantereelle, hyppäsimme minibussiin ja matka jatkui satamasta takaisin Pakseen. Odottelimme paikallisen matkatoimiston edessä puolisen tuntia, kunnes toinen minibussi noukki meidät ja muutaman muun, viedäkseen meidät lähellä sijainneelle rajanylitysasemalle. Kuski pysähtyi n. kolmensadan metrin päähän ja laittoi meidät lampsimaan loppumatkan. Leimapisteeseen päästyämme huomasimme paikalla olevan edellisessä tekstissä mainittu isokokoinen israelilaismies ja hänen samasta maasta kotoisin oleva tyttöystävänsä.

Mies ei ollut kuitenkaan laisinkaan niin leppoisalla tuulella, kuin aiemmin hänet tavatessamme. Hän hikoili valtoimenaan jä näytti olevan äärimmäisen jännittynyt. Lyhyen moikkauksen jälkeen mies asteli luukulle ja tuntui puhuvan virkailijalle erittäin tiukkaan äänensävyyn. Yritimme udella naiselta syytä heidän ahdinkoonsa, mutta emme saaneet kunnollista vastausta. Käsitimme heidän kuitenkin viettäneen asemalla jo ainakin tunnin verran. Hetken kuluttua he poistuivat paikalta yhtä hätäisesti kuin olivat saapuneetkin. Me aloimme täytellä virallisia kuponkeja.

Samaan aikaan luukulle saapui toinen turistilauma. Heillä oli kaavakkeet täytetty jo etukäteen ja näin ollen ehtivät meidän edellemme jonossa. Tämän lisäksi yksikään paikallinen ei välittänyt jonoista, vaan he kiilasivat aina keulille samaan tapaan kuin erään slaavilaisen valtion edustajat lappilaisilla hiihtohisseillä. Jouduimme siis odottelemaan melkoisen tovin omaa vuoroamme. Jonkin ajan kuluttua israelilaiset saapuivat takaisin ja kysyivät kohteliaasti, josko he saisivat kiilata jonossa. Heillä näytti olevan melkoinen kiire omaan autoonsa ja olimme antamassa muiden kanssa heille tilaa sumpuksi muodostuneesta "jonosta". Samaan aikaan paikalle saapui myös laosilainen korkea-arvoinen rajaupseeri ja ilmoitti tiukkaan sävyyn israelilaisten menevän lippuluukulle viimeisinä. Tunnelma alkoi olla kaikin puoin hermostunut ja päätimme jättää lisäkysymykset myöhemmäksi.

Päästyämme viimein luukulle, rajavirkailija otti passimme haltuunsa, antoi meille ainoastaan paikallisella kielellä varustellut papreilaput ja käski meidän siiryä viereiselle luukulle. Teimme näin ja luovutimme lipukkeet toiselle virkailijalle. Hän ilmoitti hinnaksi 20000 kipiä ja maksettuamme sen, saimme toiset laput, jossa luki meidän maksaneen oleskeluajan ylittämisestä. Tilanne oli hieman erikoinen, muttei kuitenkaan mitenkään yllättävä. Olimme nimittäin käyttäneet kuukauden oleskeluajastamme vain viikon. Korruptiorahan antaminen on kuitenkin niin yleistä, ettei pulssi enää rahan menettämisestä hirveästi noussut. Siirryimme takaisin ensimmäiselle luukulle ja saimme passimme takaisin.

Kuljimme rajan yli ja oli oikeastaan ilo palata takaisin Thaimaahan. Lappujen täyttelyn jälkeen meitä kohdeltiin jälleen osana paimennettavaa karjaa ja ohjattiin kädestä pitäen minibussin kyytiin. Reissasimme lyhyen matkan paikalliselle bussiasemalle, jossa meille tuotiin numeroidut paikkaliput ja ohjattiin uudenkarheaan kaksikerroksiseen turistibussiin. Istuimella oli vesipullo odottamassa ja aseman kioskilta sai ostettua naposteltavaa. Bussin lähtöön oli kuitenkin aikaa vielä vajaa tunti ja tallustelimme asemalla aikamme kuluksi. Hetken päästä paikalle kurvasi toinen minibussi kyydissään länsimaalaisia turisteja. Tilan uumenista könysi myös helpottuneen näköinen israelilaispariskunta.

Saimme viimein mahdollisuuden kysyä heidän ongelmistaan raja-asemalla. Pariskunta aloitti tarinansa kiroamalla paikalliset viranomaiset alimpaan helvettiin ja pääsi vasta sen jälkeen asiaan. Heillä ei ollut kuulemma tarvittavaa määrää rahaa maksaakseen korruptiolipuista. Suivaantuneina yllättävästä maksusta he olivat marssineet vaatimaan passejaan takaisin ensimmäiseltä luukulta. Viranomaiset eivät kuitenkaan heidän tarpeitaan suostuneet tyydyttämään. Samalla kun israelilaismies alkoi vauhkota virkailijalle ihmisoikeuksista ja muista päivän painavista puheenaiheista, nainen sujahti kopin ovesta sisään ja onnistui kaappaamaan oman passinsa takaisin. Teko oli melko hyödytön, koska hänellä ei kuitenkaan ollut vielä tarvittavia leimoja passissa. Tämä sai kuitenkin viranomaiset hiiltymään ja pariskunta vietiin kuulusteluhuoneeseen opiskelemaan paikallista kulttuuria ja käytöstapamalleja. Vasta kaikkein merkittävimpien pahoittelusanojen ja tarvittavan rahamäärän löydyttyä oli pariskunta pässyt jatkamaan matkaa.

Asiasta ei sen enempää keskusteltu, vaan hyppäsimme bussin kyytiin. Päästyämme aamulla jonnekin Bangkokin pohjoispuolen linja-autoasemista ja hätisteltyämme mörkötaksien kuljettajat tiehensä, kysyimme haluaisivatko israelilaiset jakaa taksin kanssamme Khaosan roadille. He ilmoittivat sopineensa kyydin jo jonkun toisen kanssa, mutta keskustelun tuoksinnassa ympärillemme kasaantui muitakin länkkäreitä vailla kyytiä. Yksi heistä tiesi lähistöllä olevan paikallisbussin menevän halvalla haluttuun suuntaan. Muodostimme possujunan ja aloimme hamuilla tietä bussin luokse himmeästi valaistussa terminaalissa. Emme löytäneet tietä perille ja hajaannuimme hetkeksi. Kun kokoonnuimme uudestaan, eräs kanssamatkustajista oli saanut pätevän vihjeen englantia puhuneelta paikalliselta. Menimme taas jonomuodostelmaan ja aloimme kulkea sokkeloisia käytäviä kohti vapautta. Löysimmekin tien toiselle terminaalille muutaman mutkan ja erehdyksen kautta, mutta matkan varrella laumasta oli kaatunut kaksi. Israelilaiset.

Me muut odottelimme hetken aikaa, mutta se osoittautui toivottomaksi. Hyppäsimme bussiin, maksoimme muutaman pennosen ja pääsimme turvallisesti perille. Vietimme alueella pari päivää hommaten samalla viisumeita Sri Lankaan paikallisesta suurlähetystöstä, mutta pariskuntaan emme enää koskaan törmänneet.

Nyt seuraakin tarinan opetus ja sanottakoon heti alkuun, että kumpikaan meistä ei ole millään tavalla antisemitistisiä. Natsikortit ja kukkahatut voitte siis huoletta jättää komeroon odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Emme ole myöskään tietoisia Israelin puolustusvoimien nykyisestä koulutustilanteesta tai -tasosta. Tiedämme asioista kuitenkin sen verran, että tarinassa esiintyvän pariskunnan miespuolinen päähenkilö on viettänyt kyseisessä laitoksessa kolme vuotta ja nainen kaksi. Voisi siis melko suurella todennäköisyydellä olettaa, että yhteensä viiden vuoden sotilashistorialla pariskunta ei eksyisi jonosta varttikilometrin matkalla. Mutta kun ei...

Toinen asia, joka jäi mietityttämään, oli stereotypioiden paikkansapitävyys. Aiemmin mainittu 20000 kipin summa vastaa noin kahta euroa. Pariskunnalla oli kasassa 15000 kipiä. Puuttuvan summan olisi varmasti kuka tahansa matkaaja antanut ilomielin heidän käyttöönsä, koska kyseinen valuutta on melko arvotonta. Tässä tapauksessa ylpeys kävi kuitenkin lankeemuksen edelle ja lakkia ei haluttu ottaa kouraan. Pienen kip-läjän lisäksi heillä oli huomattava summa Thaimaan bahteja, joilla olisi pystynyt maksamaan kokonaisuudessaan vaaditun summan, mutta tietysti pienellä korotuksella. Alueelta löytyi myös pankki, josta olisi saanut paikallista valuuttaa, mutta sekin olisi veloittanut muutaman euron nostopalkkiota. Heidän mielestään oli siis kannattavinta aloittaa huutoraivokohtaus kaakkoisaasialaisen kehitysmaan läpeensä korruptoituneita virkailijoita kohtaan viidenkymmenen centin tähden.

Töllöstä tuli aikoinaan brittiläinen sarja nimeltään Paritellen. Eräässä sen jaksoista vitsailtiin tilanteista, jolloin ei saisi nauraa, mutta kun naurattaa niin perkeleesti. Noh... Kuvitelkaapa tilanne, kun pariskunta saapui kärsimyksensä jälkeen edelleen hieman poissaolevana bussiasemalle kertomaan seikkailustaan. Tuossa samassa hetkessä mieleen ei varmasti tulvinut juutalaisten piheydestä kertovia vitsejä. Ei sitten ainuttakaan. Rosamunda ei ollut lainkaan punainen.

Dear Mama...

Esipuhde (eng. foreskin):
Viimeiset pari viikkoa on vedetty niin tiukasti loimu hanuria kärventäen, että kirjoitukset ovat jääneet taas entistä vähemmälle. Tämänkertainen juttu sijoittuu edelleen Laosiin, vaikka olemme ehtineet käydä sen jälkeen kolmessa muussa valtiossa. Nyt olemme Sri Lankan Negombossa ja huomenna vaihdamme jälleen paikkaa Malediiveille. Voi olla hyvinkin mahdollista, että siellä emme pääse netin äärelle. Tällä vauhdilla viimeisen matkaviikon tapahtumat julkaistaan jossain juhannuksen tienoilla. Rustaaminen on myös osoittautunut hyvin aikaa vieväksi touhuksi, joten motivaatio on hieman kärsinyt. Tästä viisastuneena opettelemmekin seuraavaa reissua varten käyttämään twatteriä. (Anopit huom. lue: twitteriä)

***

Olimme tajunneet aikaisemmista kömmähdyksistä hommata puhelimiimme offline tilassa toimivan karttasovelluksen. Tästä vinkistä iso kiitos aiemmille matkakumppaneillemme Juholle ja Tanjalle. Katselimme navigaattorista sijaintiamme aina tasaisin väliajoin ja se osoittautui hyödylliseksi. Vietnamista ottamamme katastrofibussi olisi ajanut Paksen keskustan ohi, ilman että meille olisi asiasta ilmoitettu. Pääsimme hyppäämään pois vähän keskustan jälkeen - kiitos oman mylvintämme - ja jatkoimme TukTukilla hotellille, josta saksalainen nainen oli varannut itselleen huoneen. Ilman navigaattoria meidät olisi viety kahdeksan kilometrin päässä syrjäseudulla sijainneelle bussiasemalle, josta olisimme joutuneet maksamaan TukTuk -miehille huomattavasti enemmän päästäksemme nukkumaan.

Seuraavana aamuna otimme kyydin suoraan tuolle samaiselle bussiasemalle ja hyppäsimme paikallisbussin kyytiin suuntanamme Don Det. Neljän tunnin matka sujui nopeasti maisemia katsellen täyteen ahdetun kuormabussin "ikkunoista" roikkuen. Maisemat olivat karun kuivat verrattuna Vietnamin kosteisiin ja vihreisiin laaksoihin. Laos näytti siltä kuin Hollannin viljapellot olisi poltettu ja hiiltyneen maan päälle heitetty jauhettua kurkumaa ja muoviroskia. Rakennukset oltiin kuitenkin pystytetty pilareiden päälle kahden metrin korkeuteen, joten kaippa siellä sadekaudella tulee sitten Esteri kylään ja voimakkaasti.

Löydätkö kommandon katolta?

Päästiin lopulta satamaan melko helposti, ostettiin liput longtail-veneeseen ja ahtauduttiin paattiin kahdeksan muun ihmisen kanssa. Viimeisenä veneeseen astunut leppoinen ja ylipainoinen israelilaismies oli vähällä saada veneen kumoon voimakkaalla liike-energiallaan, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä. Potkuri alkoi pyöriä ja kuljimme sulavasti Mekongjokea töllöstä tutulla alueella nimeltään Si Phan Don, eli neljätuhatta saarta. Yksi asutetuimmista saarista oli nimeltään Don Det ja se oli meidän päämäärämme, koska myös aiemmin mainitut Juho ja Tanja olivat myöskin saapuneet sinne. Olimme sopineet kohtaavamme saaren eteläosassa sijaitsevan sillan kupeessa, joten emme odottaneet minkäänlaista vastaanottokomiteaa. Suureksi ilahdukseksemme saimme kuitenkin maistaa jotain tuttua, kun ensimmäinen vastaantullut oli oma isä.

Kommunisti-Isi veivaa kebbee

Päästiin iltahämärässä paikan päälle, koska yrityksenä oli ensin kävellä koko matka. Kolmen kilometrin taivallus kantamuksineen oli pöhöttyneille matkaajille kuitenkin siinä helteessä liikaa ja otimme kimppakyydin muutaman muun kanssa vanhalle sillalle eteläosassa. Pääsimme majapaikkaamme, joka kylttien perusteella kulki nimillä Tavendang, Tavandeng ja Tawaendang. Sen edustalla jokivarressa sijainneessa ravintolassa löhöilikin kylläisen näköinen suomalaispariskunta ja nelikkomme oli jälleen koossa. Halasimme, paiskasimme tassua, heitimme tavarat bungalowiin ja otimme rennosti. Saimme myös ensikosketuksen talon ylläpitäjään, vanhempaan naiseen, joka kulki jälleen nimellä Mama. Kyseessä oli mainio kotimuori, jonka puheesta ei saanut juurikaan selkoa. Hänen keskiverto lauseensa piti sisällään kaksi kolmasosaa laosilaisia sanoja ja viimeinen kolmannes oli varattu englanninkielisille sanoille tai hänen omalle nimelleen. Elekieli kuitenkin kertoi aina kaiken oleellisen.

Vietimme saarella yhteensä kuusi yötä, mutta emme ole enää aivan varmoja mitä tapahtui minäkin päivänä. Kuitenkin hyvin alkuvaiheessa otimme polkupyörät allemme ja suuntasimme sillan toisella puolella sijainneelle Don Khonin saarelle. Päivä sujui lähes täydellisesti katsellen vesiputouksia, uiden rannalla, nauttien virvokkeita ja käyskentelemällä paikallisten kotipihojen edustoilla. Se sai kuitenkin perinteisen lopetuksen kun saaren itäpuolella ollut silta oli katki. Uppiniskaisina suomalaisina emme tietenkään antaneet sen häiritä, vaan päätimme ylittää hidasteen.

Loimme mielestämme nerokkaan taktiikan ja aloimme toteuttaa sitä niin, että Juho menee ensin katkenneen sillan syvimpään kohtaan ja Rosamunda ojentaa sen jälkeen hänelle polkupyörän. Kaikki meni muuten hyvin mallikkaasti, mutta sitten Juho totesikin seinämän olevan liian liukas kiipeämiseen polkupyörän kanssa. Me muut aloimme paniikinomaisesti suorittaa maastontiedustelua vaihtoehtoisen reitin löytämiseksi toiselle puolelle, Juhon ollessa pattitilanteessa. Muutaman minuutin kuluttua olimmekin havainneet vaihtoehtoisen reitin, joka ei ollut juurikaan sen helpompi. Tarvottuamme hiki hatussa lähiviidakossa uoman pohjalle, Juho huusi iloisesti löytäneensä keinon kivuta silta ylös toiselle puolen. Hän tuli jyrkän rinteen yläpäähän apuun ja nelisteen nostelimme tiimityöskentelyllä pyörät epävakailla askelmilla temppuillen ylös. Huokaisimme helpotuksesta, astuimme ratsujemme selkään ja ajoimme muutaman metrin eteen päin huomataksemme, että jokivartta pitkin kävellen sillan olisi voinut kiertää ilman minkäänlaista hikoilua. Ajoimme nestehukkaisina loppumatkan puhumatta sanaakaan saaren pohjoisosaan palauttamaan fillarit ja nauttimaan paikallisista murkinoista ja panimotuotteista.

Nää on mun nyytit

Muistaaksemme seuraavana päivänä päätimme lähteä kokeilemaan erästä ravintolaa, joka tarjosi ruokalistallaan kanakebapia. Paikalle oli kahden kilometrin matka, joten emme lähteneet aivan kuumimpaan aikaan. Päästyämme perille, tilasimme annokset ja puljun pitäjä ilmoitti, että he ovat tekemässä veneretken pienelle saarelle katsomaan auringonlaskua. Ilmoittauduimme mukaan ja istuimmekin lopulta ravintolassa useamman tunnin. Päästyämme viimein perille, huomasimme auringonlaskun näyttävän täsmälleen samalta kuin missä tahansa muuallakin maapallolla. Porukkamme hipit olivat siitä kuitenkin haltioissaan, ikään kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin olleet hereillä tuohon aikaan illasta. Päästyämme takaisin kebbepaikkaan, pojat olivat poikia ja eristäytyivät pimeimpään nurkkaan bondaamaan. Olutta virtasi sen verran, että ihan kaikkea ei illasta enää seuraavana aamuna muistanut. Paremmat puoliskot osasivat kertoa, että tanssilattia tömisi sen verran, että baarin omistajat vielä musiikin hiljentämisen ja valojen sulkemisen jälkeenkin, joutuivat huomauttamaan baarin olevan kiinni. Tämän jälkeen alkoi tuskainen kahden kilometrin siirtyminen kohti kotia, joka piti sisällään nukahtamiskohtauksia, lapsenomaista kenkkuilua ja hyvin haparoivia askeleita. Sydämentykytyksiltäkään ei vältytty sillä matkalla oli muutama kapea ja heiveröinen silta. Kaikki meni kuitenkin isommitta ongelmitta, kunnes 20 metriä ennen kotiovea Rosamunda ei pilkkopimeässä huomannut tien kääntyvän loivasti oikealle. Yksi harha-askel ja tapaturma-altis pullea poika molskahti kahden metrin pudotuksen puolivoltilla jorpakkoon ja löysi itsenä rannassa olleen veneen alta. Seuraavana aamuna polvessa komeili jälleen uusi muistutus siitä, että myös nuorehkon ihmisen kannattaa elää hetkessä.

Majapaikassamme oli myös eräs toinen tapaturmiin taipuvainen yksilö. Hän oli noin viisikymppinen itävaltalainen rapajuoppo nimeltään Marcus. Ehdimme tutustua häneen vain puolittain, koska puolet hänen lauseistaan tuli suusta saksaksi. Olimme välillä kohteliaita ja pyysimme häntä toistamaan yhden lauseista englanniksi. Sen tehtyään hän alkoi taas puhua saksaa ja me nyökyttelimme. Ilmeisen älykkäänä henkilönä Marcus oli päättänyt vuokrata oleskelunsa ajaksi saaren suurimman moottoripyörän, jotta pääsisi nopeasti paikasta toiseen. Hän oli myös todennut, että moottoripyörän saa parhaiten pysähtymään ajamalla sen seinään tai puuhun. Majapaikassa oleskelumme aikana talomme isäntä (Papa) kävi noukkimassa murjoutuneen Marcuksen ainakin kolmesti ympäri saaristoa takaisin kotiin. Hienoa vieraanvaraisuutta!

Visiittimme puolivälissä matkakumppaneihimme iski turistiripuli ja sen jälkeen emme suorittaneetkaan enää juuri minkäänlaisia aktiviteetteja. Eipä niitä tosin hirveästi ollut tarjollakaan. Joissain paikoissa oli mahdollista vuokrata kanootteja ja traktoreiden sisäkumeja, mutta ajatus lillumisesta Mekongissa ei kuulostanut hirveän houkuttelevalta, kun ottaa huomioon, että joen virta oli melkoisen voimakas ja se päätyi aina vesiputoukseen. Uiminenkaan ei ollut miellyttävää muovipussien ja -pullojen seassa. Päädyimme vain notkumaan aamusta iltaan Maman ravintolassa kuunnellen hänen mielenkiintoisia, joskin mystisiä tarinoita elämästä. Mutta sellaista se elämä tuntui olevan myös paikallisillakin. Ei näkynyt rannekelloja kädessä tai aamuruuhkia kehätiellä. Herätys tapahtui kukkojen kiekumisella, eikä niissä näyttänyt olevan torkkunäppäintä. Iltapäivän kuumuudessa pidettiin siestaa ja illalla syötiin hyvin. Kellolla ei ollut merkitystä.

Jossain vaiheessa havahduimme siihen, että tarvitsisimme kaksi viisumia Sri Lankaan. Ensimmäinen siihen, kun saavumme valtioon muutamaksi päiväksi ennen Malediiveja ja toinen saarirykelmältä palattuamme. Surffailimme nettiä maailman nuhaisimmalla yhteydellä ja tulimme siihen tulokseen, että on parempi mennä suoraan suurlähetystöön. Tämä tarkoitti paluuta syntien sydämeen Bangkokiin ja kiinalainen uusivuosi oli lähestymässä kovaa vauhtia. Oli aika ottaa hatkat ennen kuin suunnitelmat leviävät täysin käsiin. Hyvästelimme matkakumppanimme sekä tietysti Maman, joka kietaisi ranteisiimme puuvillanauhat tuomaan onnea, hyppäsimme Papan veneeseen ja matka kohti Thaimaata alkoi.

P.s. Mamalla oli seitsemän ruokalistaa, joista kaikki olivat erilaisia. Jokaisesta löytyi joitain samoja aineksia, mutta jos halusi syödä samaa kuin edeltävänä päivänä, piti yleensä tonkia koko nippu läpikotaisin.

P.p.s. Miesten tapa karata välillä piilopullolle tuntuu olevan universaalia. Papa oli kova mies ottamaan Beer Laoa aina kun lähti käyttämään meitä mantereella nostamassa rahaa tai hakemassa tarvikkeita.

Triple trouble

Tällä kerralla juttua on kerääntynyt niin paljon, että matkatarina on jouduttu jakamaan kolmeen erilliseen osioon. Kirjoitusmahdollisuudet ovat olleet aika harvassa ja paljon on kerennyt tapahtumaan lyhyessä ajassa. Emme ole voineet lisätä kirjoituksia nettiin aina kun ne ovat valmistuneet. Yritämme nyt tällä megapläjäyksellä saada hieman aikaa kurottua umpeen. Kirjoitamme jo noin viikon viiveellä ja siinä ajassa asiat jo alkavat haihtua mielestä. Toisaalta ehkä se on parempikin niin, kuin että kuvailisi jokaisen syömänsä ruoka-annoksen tai käymänsä keskustelun. Pitemmittä puheitta...

***

Junamatka Da Nangista Hueen oli hieman erilainen, kuin viikon takainen yön yli kestänyt reissu Saigonista makuuvaunussa. Nyt olimme siis eri vaunuissa ja kumpikin oli vaunun ainoa länsimaalainen. Concorden istumapaikka sijaitsi vaunussa 7 ns. keskiluokan parissa, koska siellä oli pehmustetut istuimet. Rosamunda joutui tyytymään puisiin ja ahtaampiin penkkeihin vaunussa 2. Kaikkien istumavaunujen penkit oli aseteltu helsinkiläisen metron tavoin neljän hengen ryppäisin, niin että kahdella istujalla on kasvot kohti menosuuntaa ja kahdella muulla samaan suuntaan osoitti takaRAIVO!

Astuttuaan omaan vaunuunsa Concorde joutui kuitenkin huomaamaan oman ikkunan vieressä sijainneen pehmeän istuimensa olevan varattu. Matkalipun osoittamalla paikalla lepuutteli eläkeikäinen nainen, joka oli hyvinä päivinään näytellyt sotanorsun roolia Tarzan-elokuvissa. Naisella oli matkakumppaninaan kolme samanikäistä ja -näköistä ystävätärtä istumassa samassa penkkiryppäässä. Concorde kysyi paikallaan istuneelta Tantorilta kohteliaasti englanniksi, jos rouva vaikka suvaitsisi siirtyä omalle paikalleen. Yksikään heistä ei oletettavasti ymmärtänyt englantia, mutta eivät he sitä myöskään yrittäneet ymmärtää. Oikeastaan he eivät kiinnittäneet Concorden läsnäoloon minkäänlaista huomiota, vaan jatkoivat juoruilua viime vuosituhannen eläinnäyttelijöiden elokuvienjälkeisestä elämästä. Lyhyellä vietnaminkielen oppimäärällä Concorde ymmärsi puheesta ainakin Babe-possun viettävän eläkepäiviään Timbuktussa poltellen piipputupakkaa ja keräillen sikojen anatomiaa esitteleviä puukaiverruksia.

Concorden hölmistyneisyyttä kesti pitkän tovin, ennen kuin mamsellien takana istunut nuori mies päätti pelastaa tilanteen ja tulkata surusanoman mummeleille. Marttakerhosta kuului hyvin pettynyttä myhäilyä ja epäonnen soturi liikahti paikaltaan kuin tervattu salami. Concorden päästyä viimein paikalleen istumaan, aloittivat jäljelle jääneet matriarkat järjestellä matkatavaroitaan uudelleen. Suuren muutostyön jälkeen tavarat saatiin aseteltua siten, että leidit saivat istua jalat suorassa, Concorden joutuessa pitämään omiaan kippurassa. Ilmassa oli aistittavissa ripaus katkeruutta. Parin tunnin hyytävän hiljaisuuden jälkeen Rosamunda saapui pelastamaan tilanteen.

Vaunussa 2 istumisesta ei ollut tullut mitään. Koko päivän moottoripyörän selässä tärisseet suomalaisen pojan pakarat eivät kestäneet enää uutta ryöpytystä puupenkiltä. Matkarauhaa rikkoi lisää samalla penkkiryppäällä majoittunut perhe. Ensimmäisen viidentoistaminuutin istuskelun jälkeen perheen nuori äiti päätti käydä ahtaan penkistön väliselle lattialle nukkumaan, estäen Rosamundan jalkojen liikuttelun kokonaan. Samalla perheen nuori lapsukainen ei kyennyt olemaan paikallaan, vaan pomppi koko ajan penkkien välissä ottaen välillä terävillä kynsillään tukea Rosamundan polvesta. Isukki otti käytäväpaikaltaan nukkuma-asennon siten, että hän asetteli jalkansa vastapäiselle penkille ja sai näin motitettua Rosamundan kovia kokeneen kropan oman lapsensa leikkikentäksi. Piinaa kesti onneksi vain puoli tuntia, koska isälle iski vessahätä. Hän otti lapsensa mukaansa ja suuntasi vaunujen liitoskohtaan. Rosamunda näki pelastuksensa koittaneen ja liikkui äärimmäisen kankeasti vastakkaiseen suuntaan, mutta samaan osoitteeseen. Seuraava tunti kuluikin ahtaaseen välikköön änkeytyneenä kirjaa lukien ja tupakkia poltellen, mutta onnellisesti seisoskellen.

Väliköstä vaanien Rosamunda huomasi osan ihmisistä noukkivan matkalaukkujaan. Epätietoisena junan sijainnista Rosamunda päätti hakea myös omansa pois roikkumasta ja suunnata kohti Concordea. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo sen verran, että seuraavan aseman luulisi olevan se oikea. Varmuutta asiasta ei ollut, koska minkäänlaisia ilmoituksia pysäkeistä ei kuulunut ja kommunikointi muiden matkustajien kanssa oli vähintäänkin haasteellista. Eksyttäisiinpähän ainakin yhdessä jos ei muuta. Kuitenkin, yrittäessään riuhtaista suuren rinkkansa täpötäydeltä ylähyllyltä, Rosamunda onnistui pudottamaan alas myös pienen ja teräväreunaisen matkalaukun, joka putosi keskelle vieressä makeasti nukkuneen miehen pälvikaljua. Rosamunda aloitti siirtymisensä kohti vaunua seitsemän jälleen anteeksi pyydellen ja kasvot kirkkaanpunaisina heloittaen.

Viiden vaununvälin siirtymienen ei kuitenkaan ollut helpoin tehtävä kipeytyneen vartalon ja raskaiden kantamusten kanssa. Aikaa tarpomiseen kului varmaankin noin viisitoista minuuttia, koska ihmisiä makoili mitä erikoisimmissa asennoissa peitoten kauttaaltaan kaiken nukkumakelpoisen pinta-alan junanvauinusta. Emme kehdanneet ottaa aiheesta valokuvaa, mutta voitte varmasti kuvitella Zombie-elokuvista sen hetken, jolloin päänäyttelijä saapuu ruumiita täynnä olevaan huoneeseen ja olettaa kaikkien olevan kuolleita. Muutaman kerran Rosamundan koivet kopisivat jonkun satunnaisen makoilijan ulokkeeseen ja silloin vaunun täytti korviahyytävä kuolonkorina joidenkin "brains..." huokaisujen kera. Siinä vaiheessa oli hyvä lisätä vauhtia taakseen katsomatta. Lopulta huohottava ja kauttaaltaan hikinen protagonisti saavutti prinsessansa ja he sulloutuivat yhdessä vaunuvälikköön odottamaan vapautumistaan.

***

Otimme laiskoina Huen juna-asemalta taksin suoraan parin kilometrin päässä sijainneeseen hotelliin, josta Concorden entinen kollega oli varannut meille huoneen. Ananansku -nimellä kulkeva henkilö oli itse saapunut paikan päälle jo huomattavasti aiemmin samana päivänä. Hänen reittinsä kulki juuri vastakkaiseen suuntaan Vietnamia, joten Hue sattui olemaan ihanteellinen paikka heittää pienet yläfemmat. Matkaväsymyksen vuoksi kävimme ensimmäisenä iltana vain syömässä illallisen ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lähdimme aamupalan jälkeen kolmistaan kohti kaupungin keskustaa. Lyhyen kävelyn jälkeen jaloissa alkoi pian painaa edellisten päivien seikkailut ja kuin tilauksesta, eteemme osui englantia puhunut cyclokuljettaja kaden kätyrinsä kera. Hyppäsimme heidän polkupyörää muistuttavien ajopeliensä keulassa sijaitseviin penkkeihin ja annoimme miesten tarinoida meille kiertoajelun lomassa.

Harmiksemme meitä lähestynyt ja ajelun lomassa Ananaskun kuljettajaksi valikoitunut mies oli ainoa englanninkielentaitoinen jäsen ryhmässä. Oma historiankatsauksemme jäi siis hyvin vajavaisiksi, mutta saimme kuitenkin selville, että:

-Ensimmäinen kohteemme, eräs huumeruiskuja täynnä ollut rakennelma liittyi jollain tavalla kaupungin puolustamiseen.

-Toinen kohde oli temppeli, joka oli täysin erilainen kuin muut. Ehkä siksi, että siihen oli käytetty punaista maalia litra enemmän kuin muihin vastaaviin pyhättöihin.

-Kolmas kohde oli setä Ho Chi Minhin opiskelijakämppä. Valokuvista tuli melko kehnoja, koska porttien ollessa suljettuina, meidän tuli kiivetä punaista väriä hilseilevän pylvään päälle nähdäksemme edes vilauksen paikasta.

-Neljäs kohde oli jälleen kerran temppeli, jonka kiersimme nopeasti yrittäen edes etäisesti näyttää aiheesta kiinnostuneilta.

-Viides kohde oli joko japanilainen tai kiinalainen puutarha. Emme ymmärtäneet lainkaan miksi meidät vietiin sinne. Ehkä siellä oli joskus jokin keisari heilutellut valtikkaansa, mutta nyt paikalla oli muutama monni, pari vanhaa pientä puuta ja paljon ornamenttejä myytävänä.

-Kuudes kohde oli jokin koristeellinen portti, jonka läpi emme kuitenkaan saanut kulkea. Ehkä se oli tähtiportti ja Richard Dean Anderson olisi suuttunut sen käyttämisestä.

-Seitsemännessä kohteessa riviin oli laitettu sodanaikaisia tykkejä, panssarivaunuja, helikoptereita ja jopa yksi lentokone. Jostain syystä naisten mielestä kohteeseen ei ollut pakko pysähtyä.

-Kahdeksannessa ja viimeisessä kohteessa oli tiilikasa, jonka päälle asennetussa tangossa liehui valtava Vietnamin lippu. Tästä kulttuuririkkaasta kiertoajelusta maksoimme oppaillemme yhteensä 400.000 dongia.

Lipputangon edustalla oli sisäänpääsy Huen merkittävimpään nähtävyyteen, maailmanperintölistallekin päässeeseen linnoitukseen. Huomasimme kaksi lipunmyyntipistettä, joista toisessa oli muutama länkkäri ja toisessa ei ketään. Suuntasimme kohti jonotonta tiskiä, jossa sisäänpääsyn hinnaksi oli kirjailtu 37.000 dongia. Myyjä kuitenkin opasti meidät jonottamaan muiden länkkäreiden tavoin viereiselle tiskille. Siellä sisäänpääsystä pitikin sitten pulittaa 105.000 dongia. Hinnan nähtyämme, käännyimme tulosuuntaan ja siirryimme läheiseen kahvilaan selailemaan facebookia. Pitäkööt temppelinsä.

Illalla päädyimme ravintolaan siemailemaan olutta ja pelaamaan korttia. Muiden asiakkaiden poistuttua ravintolan kolme naistarjoilijaa jäivät kiinnostuneina tuijottamaan pelimme etenemistä. Hetken kuluttua yksi heistä rohkaistui toteamaan, että pelimme muistuttaa kovasti Vietnamissa yleisesti kahviloissa tahkottavaa panoksellista peliä. Satunnaisesta pokerinpeluusta innostunut Rosamunda pyysi neitiä selittämään paikallisen pelin säännöt ja pian pöydässä olikin jo neljä pelaajaa. Kaksi ujompaa tarjoilijaa tyytyivät seuraamaan sivusta ja antamaan satunnaisia vinkkejä meille noviiseille. Muutaman kierroksen kuluttua tarjoilijat olivatkin innokkaita oppimaan vanhan tilalle jotain uutta ja pyysivät meitä opettamaan heille pelejä. Useiden tuntien, muutamien tuoppien ja ainakin kolmen erilaisen pelin jälkeen saimme viimein luvan huojua hotellillemme. Seuraavana aamuna Ananasku jatkoi matkaansa etelään ja me jäimme miettimään omaa kohtaloamme. Kyseisenä päivänä lämpötila laski reilusti alle 20 asteen ja vettä satoi taukoamatta. Päätimme ottaa bussin kokonaan pois Vietnamista, koska kylmyyden lisäksi koko valtio alkoi satunnaisista hienoista ihmiskohtaamisista huolimatta sapettaa. Ei edes Kirkaa karaokelistoilla...

***

Odotimme kiltisti aamulla kahdeksalta bussia hotellin aulassa, niin kuin bussimatkan meille myynyt respantyttö oli käskenyt. Lämpömittari näytti edelleen n. 16 astetta, tuuli puhalsi ja vettä tiputti taivaalta. Olimme onnellisia päästessämme nopeasti ulos petkuhuiputuksista ja huonoista sääilmiöistä. Pahanilmanlinnut leijailivat kuitenkin jo päidemme yläpuolella. Vähän vaille yhdeksän kypäräpäinen ja kastunut ukkeli ryntää ovesta ja ilmoittaa ettei bussi pääse hotellille, vaan meidän tulee hypätä pihalla odottaneeseen taksiin. Näin teimmekin ja taksi vei meidät jollekin toiselle kadulle, jonka varteen oltiin perustettu muovijakkarakahvila. Kahvilassa sateensuojana toimi puusta toiseen ripustettu muovipressu, jonka alla lymyilimmekin seuraavat puoli tuntia kylmissämme.

Bussi saapui ja sen istuimet olivat iästään huolimatta kelpo kunnossa. Nukahdimmekin miltei välittömästi. Heräsimme noin puoli tuntia ennen saapumista raja-asemalle. Tässä vaiheessa viimeistään kävi selväksi, että Concorden on jälleen aloitettava Imodiumkuuri aamulla kuralle menneen vatsansa rauhoittamiseksi. Pinnistelyn jälkeen pääsimme perille, Concorde juoksi vessaan ja Rosamunda jäi hankkimaan viisumeita. Eräs linja-auton henkilökuntaan kuuluva mies oli jatkuvasti huutelemassa ja hoputtamassa meitä etenemään nopeammin. Tämä ilmeisesti siitä syystä, että matkustajista yksi oli meidän lisäksemme ulkomaalainen. Paikallisten ei mitään viisumia tarvinnut hankkia, vaan he alkoivat hermostua meidän vitkasteluun. Jossain vaiheessa huutelijamies ilmoitti bussin siirtyvän rajan toiselle puolelle ja me heilautimme kättä ymmärryksen merkiksi.

Muutamien minuuttien kuluttua saimme leimat passeihimme ja ohitimme viimeisen virkailijan hymyssä suin, koska aurinko oli alkanut paistaa. Parkkipaikalle päästyämme onnistuimme havaitsemaan vain pari kuorma-autoa ja kourallisen innokkaita nuoria mopopoikia. Jatkoimme tietä vähän matkaa nähdäksemme olisiko bussimme jäänyt johonkin edessäolevista teollisuusalueiden parkkipaikoista. Pelkkää tyhjää. Palasimme takaisin ja yritimme saada keskusteluyhteyttä rajavirkailijoihin englanniksi. Siitä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Seuraavaksi Rosamunda ymmärsi ottaa matkapuhelimensa esiin ja katsoa sanakirjasta vietnaminkielisen ilmauksen linja-autolle. Sanottuaan sen, virkailijat edes jollain tavoin ymmärsivät ongelmamme ja neuvoivat meitä hyppäämään mopopoikien kyytiin. Yritimme sanoa, ettei meillä ole paikallista valuuttaa maksaa heille. Siinä vaiheessa rajavartijat alkoivat käydä jo yllättävän suurilla kierroksilla, kun ottaa huomioon, että kulttuuriin ei kuulu suuttuminen, ainakaan julkisesti.

Hyppäsimme kiltisti mopojen selkään ja parin kilometrin kuluttua meitä jo odotettiinkin. Eräs nainen, joka liittyi jotenkin linja-autoyhtiön toimintaan, tuli maksamaan mopopojillemme palkkaa kyyditsemisestä ja sen jälkeen hätisti heidät kiukkuisesti matkoihinsa. Sählätessämme raja-asemalla, paikalliset matkustajat olivat nauttineet ruokaa ja bussiin oltiin pakattu lisää tavaraa. Meidän tuli nousta kyytiin välittömästi ja matka jatkui pikkutietä kohti Savannakhetia.

Hieman ennen Savannakhetia bussi otti suunnan kohti määränpäätämme Paksea. Bussi pysähtyi vain satunnaisin väliajoin ilman minkäänlaista ilmoitusta päästämään eturivin miehet kuseksimaan puistikkoon. Me emme tähän koskaan ehtineet reagoida takariviltä raskaine kantamuksinemme. Jossain vaiheessa vatsavaivaisen Concorden paksusuoleen kerääntyneen suklamoussen määrä lähenteli jo kriittisiä mittasuhteita ja hän meni pyytämään kuljettajaa pysähtymään seuraavan käymälän kohdalla. Kuski nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja heti TUNNIN kuluttua hän löysikin sopivan paikan. Kaksi vaaleaa naista ja yksi punainen poika kirmasivat ovista ulos peräjälkeen. Olimme saapuneet eräänlaiseen kyläkuppilan ja huolto-asemanvälimuotoon. Tai kai se oli myös kauppa ja yökerho, koska se oli ainoa paikka jossa paloi valot kilometrien säteellä. Kielimuurista selviämisen jälkeen saimme paikallisten puheista selville, että WC löytyi rakennuksen takapuolelta, valojen ulottumattomista.

Concorde ryntäsi sisään ensimmäisenä paikan ainoaan vesikomeroon. Tämän jälkeen oli saksalaisen naisen vuoro. Kolmantena sisään astui Rosamunda, joka ei eurooppalaisena viitsinyt kuseksia paikallisten nurmikolle muiden matkustajien tapaan. Hoidettuamme tarpeemme, aloimme liikkua kohti bussia. Samalla hetkellä bussi alkoi liikkua pois luotamme. Rosamunda yritti juosta perään muutamien voimasanojen säestyksellä, mutta tuloksetta. Kuskin alkukiihdytys oli liian tiukka.

Olimme nyt kolmistaan keskellä Laosilaista erämaata kymmenen paikallisen kummeksuvan katseen alla. Mukanamme ollut nainen tempaisi pienen ihmetyksen jälkeen aloitteen itselleen ja käski yhden paikallisista hypätä skootterin selkään, ottaa hänet mukaansa ja lähteä saavuttamaan bussia. Hassuja, mutta tehokkaita nuo saksalaiset naiset. Takaa-ajosta ei kuitenkaan ollut hyötyä skootterin voimattomuuden vuoksi. He saapuivatkin allapäin takaisin viiden minuutin kuluttua. Rosamunda näki tilaisuudessa kuitenkin loistavan seikkailun aineksen ja ajatteli, että tästähän tulisi vielä loistava blogikirjoitus. Juuri kun hän oli saanut mielessään viimeisteltyä tarinan ensimmäisen kappaleen, bussi saapui masentavasti takaisin. Henkilökunta hoputti meidät hymyillen sisään ja matka jatkui kohti Paksea. Jäimme vain ihmettelemään, kuinka on mahdollista unohtaa juuri ne kolme henkilöä, jotka poikkeavat muiden matkustajien ulkonäöstä kaikkein eniten...

P.s Huesta saa lisätietoja paikan päällä vaihto-oppilaana toimineelta Rosamundan bestmäniltä, jos ketään paikka kiinnostaa.

P.p.s Emme jaksaneet oikolukea tekstiä pituutensa vuoksi. Eipä siitä tosin olisi ollut apuakaan, koska emme ymmärrä kieliopin päälle yhtään mitään.

Easy nosey riding

Kuten edellisessä tekstissä jo mainitsimme, olimme nauttimassa rauhassa aamupalaa, kun taistelukääpiö tuli luoksemme. Moottoripyörällä kulkenut mies ilmoitti olevansa aito Easy Rider ja heittävänsä meidät seuraavaan määränpäähämme Hueen vuoristoreittejä. Samalla pääsisimme katselemaan erinäisiä nähtävyyksiä, kulkemaan pitkin mystistä Ho Chi Minh -polkua ja tutkimaan minkälaista elämää etniset vähemmistöt viettävät vuoristossa. Tästä kaikesta ukko pyysi 40 dollaria päivää kohden per naama ja matkan oli tarkoitus kestää kaksi päivää. Tämä siis, jos Rosamunda ajaisi itse moottoripyörää Concorde kyydissään. Ukkeli voisi kyyditä rinkkojamme omalla pyörällään. Sovimme uuden tapaamisen, jotta saisimme aamupöhnässä ajatuksemme tarpeeksi kirkkaiksi.

Googlailimme homeluolassa pari tuntia tietoa ja löysimme oikeastaan vain yhden blogikirjoituksen aiheesta. Kirjoitus oli ylistävä ja tekstistä sai myös selville, ettei se ollut palveluntarjoajan omaa tuotantoa. Meitä ihmetytti kuitenkin se, että jos mies oli omien sanojensa mukaan tehnyt töitä 15 vuotta, miksei hänestä kerrottu enempää..? Löysimme myös ison joukon muita Easy Rider -nimellä ratsastavia organisaatioita, joilla osalla oli jopa omat verkkosivut. Omien sanojensa mukaan he olivat aina aitoja, alkuperäisiä ja ensimmäisiä Easy Ridereitä, ja että kaikki muut olisivat vain kopioita. Yritäppäs siinä sitten valita paras mahdollinen.

Seuraavassa tapaamisessa mies ilmoitti olleensa aiemmin erään toisen organisaation palveluksessa ja tekevänsä nykyään töitä itsenäisenä yrittäjänä. Ukko oli siis selkeästi päässyt kapitalismin makuun ja halusi itselleen isomman siivun kakusta. Tällä hän myös perusteli halpaa hintaansa, koska muut organisaatiot veloittivat 60-80 dollaria päivältä. Myöhemmin meille selvisi, että kaikki muut organisaatiot sisällyttivät hintoihinsa pääsyliput eri paikkoihin ja olivat siitä syystä kalliimpia. Meidän ukko ei sisällyttänyt muuta kuin hotellihuoneen ja bensat, eikä siitä tietenkään viitsinyt kertoa. Taas meitä hölmöjä höynäytettiin.

Saimme kuitenkin hieman luottamusta mieheen, koska murjumme avulias respatyttö tunnisti hänet ja sanoi hänen olevan ihan harmiton hemmo. Halusimme mukaan myös toisen kuljettajan, koska siten olisi helpompi keskittyä itse tähyilemään maisemia, eikä tarvitsisi jatkuvasti keskitytä tiestä löytyvien kuoppien väistelyyn. Rosamundaa asia alkuun hieman harmitti, koska hän oli niin lähellä keski-ikäisten miesten unelmaa oman moottoripyörän tuomasta vapaudentunteesta. Näin jälkikäteen ratkaisu oli todella hyvä, koska tiet olivat ajoittain todella huonossa kunnossa, mutta maisemat sitäkin kauniimmat. Päädyimme maksamaan toisen kuskin mukaantulon jälkeen yhteensä 100 dollaria heille päivässä.

Sovimme lähtevämme kahden yön kuluttua matkaan, mutta jos haluaisimme lähteä jo seuraavana aamuna, meidän tulisi soittaa miehelle. Muutaman tunnin kaupunkikierroksen jälkeen tajusimme, että Hoi Anilla ei ole oikeastaan meille enää mitään tarjottavaa. Concorde kävi kuittaamassa sandaalinsa pois ja ehti vielä salakavalasti ostamaan kolme mekkoa samassa ajassa kun Rosamunda oli soittamassa prätkäkuskille hotellin aulasta. Seuraavana aamuna puoli seitsemältä meitä odottelikin jo kaksi hymyilevää miekkosta, jotka kulkevat tästä lähtien nimillä Kinkku ja Kankku. Kinkku oli aiemmin mainittu energinen ja sekava taistelukääpiö ja Kankku oli häntä tasapainottava rauhallisempi ja hyvin vähäpuheinen miekkonen. Käytämme heistä kyseisiä salanimiä siksi, että heidän oikeat nimet kuulostavat melko samalta. Emme myöskään halua antaa Kinkulle mahdollisuutta lukea itseään hyvin läheisesti koskevaa tarinaamme.

Ensimmäiseksi suuntasimme takaisin Da Nangiin, joka on sotahistoriasta kiinnostuneille erittäin mielenkiintoinen kohde. Meidät vietiin pitkin loistohotellien valloittamaa rantakatua My Khe -rannalle, jonka ilmeisesti pitäisi olla alkuperäinen China Beach (ranta, johon amerikkalaissotilaat saivat tulla hetkeksi rentoutumaan ennen sotimista). Kukaan ei vain oikein tunnu olevan tietoinen siitä, missä oikea ranta oikein on. Meidän silmissä ranta muistutti kuitenkin vain tavallista rantaa, eikä mistään huokunut sotahistoria. Kaiken muun näkymän valtasi ökyhotellit, joten ei siellä mitään kovinkaan kaunista ollut. Surffaamisesta kiinnostuneille varmasti miellyttävä paikka isoine aaltoineen, mutta meillä se koittaa vasta loppureissusta ja läpimässä vedessä. Poistuimme pian.

Seuraava kohteemme oli englantilaisessa Top Gear -televisio-ohjelmassa erääksi maailman kauneimmista ajoreiteistä tituleerattu Hai Van Pass - niminen kukkulareitti, jonka varrelle sekä ranskalaiset, että amerikkalaiset olivat kyhänneet bunkkereitaan. Pakko myöntää, etteivät saarivaltion viihdeteollisuuden ykkösmiehet olleet väärässä. Maisemat olivat niin upeat, että yksikään valokuva ei anna oikeutusta sille, mitä näimme. Concordella oli kypärässään kiinni teräväpiirtokuvaa tallentava GoPro-kamera, mutta nykyisen nettiyhteytemme hitauden vuoksi emme saa ainakaan vielä vähään aikaan liitettyä videopätkää reitiltä. Emme ole myöskään vielä nähneet videoita, joten voi olla, että kuvasta löytyy vain Concorden oma käsi tai Kinkun kypärä. Ilmoitusta tulee sitten, kun tekstiä päivitetään.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Ba Na -kukkuloita, jossa oli mahdollisuus mennä hiihtohissillä kukkulan laelle. Saavuttuamme paikalle, huomasimme, että alue oli isolla rahalla tehty. Valtavista kaiuttimista pauhannut Queenin Bohemian Rhapsody kuului satojen metrien päähän, samalla kun hissiranvintolamatkamyymäläkompleksihirviön edessä ollut suihkulähde ruiski vettä musiikin tahdissa. Lippuluukulla myyjä ilmoitti yhden lipun hinnaksi 500.000 dongia (n. 20 euroa) ja jouduimme palaamaan luukulle uudestaan kulkemalla pankkiautomaatin kautta.

Käynti automaatilla oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, koska matka hiihtohissillä oli upea. Parhaimmillaan varmaankin noin viidenkymmenen metrin korkeudessa, sademetsän yläpuolella roikkuvasta kopista oli aivan mielettömät näköalat. Kokemuksen kruunasi vielä sekin, että puolivälissä matkaa hissi pysähtyi yllättäen ja lipui pienen matkan takaisin alas. Samalla hetkellä vieressämme istunut korkeanpaikankammoinen vietnamilaisturisti sai paskahalvauksen, valahti valkoiseksi ja alkoi päästellä outoja ääniä. Me selvisimme vain pienellä säikähdyksellä ja kämmenten hikoamisella, koska luotimme Itävaltalaisen Doppelmayr-yrityksen tuotteisiin. Toivoimme vain, että huoltomiehet eivät nukkuneet koulutustilaisuudessa.

Päästyämme ylös meitä odotti lisää matkamuistomyymälöitä, ruokakojuja ja taisi siellä olla jokin temppeli isoine Buddha-patsaineenkin. Olimme kuitenkin saaneet näistä kaikista tarpeeksemme ja koska ympärillemme juuttuneet pilvet estivät kaikenlaisen valokuvaamisen, siirryimme seuraavalla hissillä vielä korkeammalle. Siellä odottikin sitten oikea jättipotti. Ranskalaiset olivat vuosia sitten rakentaneet kukkulan laelle suunnattoman huvilakompleksin, josta käsin siirtomaaherran oli helppo kyykyttää alamaisia. Kun Nokkadamukset vihdoin olivat poistuneet, niin aasialaiset tietysti tekivät paikalle sen, minkä osaavat parhaiten. He rakensivat huvilan uumeniin vilkkuvaloja ja tööttiääniä pursuavan huvipuiston! Paikan päälle oli roudattu kaikki mahdolliset vimpaimet possujunasta vuoristorataan ja vahamuseosta 3D-elokuvateatteriin. Meillä oli pitkä päivä vielä edessä, joten päätimme vain murskata hämähäkkejä kolikkoräiskintäpelissä ja jatkaa matkaa kolmannella vaijerihissillä takaisin alas.

Kohdattuamme jälleen parkkipaikalla Kinkun ja Kankun, päätimme matkustaa parin kilometrin päässä olleeseen paikalliseen ravintolaan. Ruokailun yhteydessä Kinkku ilmoitti olevansa erinomainen kokki ja valmistavansa meille kaikille yhteisen kanaillallisen, jos vain niin halusimme. Tietämättöminä tulevasta hyväksyimme tarjouksen. Syötyämme aterian matka jatkui vesiputouspysähdyksen kautta vuoristoteitä erääseen pieneen kylään, jossa Kinkku esitteli meille paikallisen tavan valmistaa riisiviinaa. Pontikkapannun äimistelyn jälkeen Kinkku osti yhteiseen käyttöön litran "Happy wateria" ja matka jatkui kohti tuntemattomaksi jääneen kylän ainoaa majataloa.

Pikaisen suihkun ja päiväunien jälkeen siirryimme majatalon keittiöön odottamaan juhla-ateriaa. Alkupalaksi saimme shotit riisiviinaa ja muutaman sekunnin kuluttua ilmeni, että sitä vaadittaisiin vielä rutkasti lisää. Loistava kokkimme Kinkku oli ilmeisesti ajomatkasta niin väsynyt, että hänen muististaan oli pyyhkiytynyt keittiöveisten käyttötaidot kokonaan. Eteemme tuotu ateria näytti siltä, että kokki olisi vain repinyt sulat irti kanasta ja laittanut sen jälkeen koko komeuden muutamalla karatepotkulla palasiksi. Siinä se ylikasvanut Tipi jälleen tuijotti meitä ketarat ojossa avonaisine silmineen ja keltaisine nahkoineen. Uunikin oli ilmeisesti asetettu vastaamaan ruotsalaisen saunan lämpötilaa, koska koko kanasta ei tainnut löytyä yhtään kypsää lihanpalaa. Päälle oli sentään lorautettu mausteeksi jotain lientä ja koristeeksi muutama viherkasvi. Jälkiruoaksi saimme riisikeittoa, jossa oli tuntemattomaksi jääneen elukan maksaa. Jouduimme juomaan vielä muutamat oluet paikalle eksyneiden espanjalaisten kanssa, jotta saisimme jotain muuta ajateltavaa viimeiseltä ehtoolliselta tuntuneen aterioinnin jälkeen.

You europeans not like chicken head, yeah? Maybe we can eat it? 

 -Kinkku

Aamu koitti ja sääukko heitti päällemme vitsauksen. Vettä satoi kaatamalla ja jouduimme muuttamaan suunnitelmia alkuperäisen sijaan. Kylmää ilmaa pelänneet Kinkku&Kankku eivät nimittäin halunneet nousta vuoristoa enää korkeammalle. He ehdottivat, että he heittäisivät meidät toista reittiä takaisin Da Nangiin, ostaisivat sieltä omilla rahoillaan meille junaliput ja antaisivat vielä 20 dollaria alennusta. Se sopi meille edellisen illan kokemuksen perusteella vallan mainiosti.

Kyseisellä reitillä ei ollut kovinkaan paljoa nähtävää. Saimme kulkea mukamas mystistä Ho Chi Minh Trailia, joka oli oikeasti vain asfaltoitu tienpätkä. Olihan maisemat näyttäviä, mutta polku tuskin näytti samalta silloin kun vietkongilaiset sitä käyttivät. Saimme myös mahdollisuuden tutustua ananasfarmiin, josta löysimme ainakin kaksi ananasta. Näimme myös padon, jonka tuottama energia myytiin Laosiin. Tosi kiva pato. Niin kiva, että sinne on päästävä vähintään viisi kertaa uudestaan. Lopulta heiteltiin vauhdista yläfemmoja ohikulkeville lapsille ja Da Nangissa käppäiltiin katsomassa Marble Mountain, jossa oli temppeleitä luolissa. Kuinka moni ihminen haluaa oikeasti nähdä kaikki aasian temppelit? Olivat ne sitten riisipellolla tai luolassa, kaikki näyttävät samalta.

Hanurit hellinä hyppäsimme prätkien kyydistä Da Nangin juna-asemalla, otimme väkinäiset yhteiskuvat ja suuntasimme lippuluukulle. Kinkku kävi kärsimättömäksi, kun joutui jonottamaan kymmenen minuuttia ja välillä huutelikin joitain voimasanoja omalla kielellään. Välillä hän opasti ylpeänä meille, kuinka junaliput kannattaa ostaa asemalta, koska matkatoimistot veloittavat ekstrahintaa. Emme viitsineet sanoa tulleemme junalla juuri kyseiselle asemalle jo kerran aikaisemmin. Sekavan lippuluukkusähellyksen jälkeen supliikkimies Kinkku onnistuikin saamaan istumapaikat melko läheltä toisiaan. Välissämme oli ainoastaan neljä junavaunua. Saimme kuitenkin hieman naurunaihetta, koska Kinkku ei onnistunut saamaan meille kaikkein halvimpia lippuja Concorden saadessa istua pehmustetuilla penkeillä täpötäydessä junassa. Päästiinpähän ainakin pois mopoherrojen hellästä huomasta. Kyseiset miehet eivät saa koskaan kantaa Nosey Riders MC:n tunnuksia.

Tämän kirjoituksen julkaisemiseen on käytetty aikaa noin kymmenen tuntia, koska nettiyhteytemme on äärimmäisen hidas ja temppuileva. Tallennusominaisuus poistui myös yhteyden katkeamisen myötä ja pari kertaa on jouduttu kirjaamaan suunnilleen samat asiat uudestaan. Kiukuspäissään ei välttämättä enää muista mitä kaikkea on halunnut sanoa, mutta onneksi Wikipedia osaa kertoa edellisten alueiden historiasta hyvin. Me emme kirjaimia enää niiden kuvailuun jaksaneet käyttää. Tiedonjanoisille Google tarjoaa varmasti myös kuvamateriaalia aiheista.

P.s. Brittiläisen televisiotuotannon ykkösnimi on Sir David Attenborough, mutta hän tekee asiaohjelmia.