Dear Mama...

Esipuhde (eng. foreskin):
Viimeiset pari viikkoa on vedetty niin tiukasti loimu hanuria kärventäen, että kirjoitukset ovat jääneet taas entistä vähemmälle. Tämänkertainen juttu sijoittuu edelleen Laosiin, vaikka olemme ehtineet käydä sen jälkeen kolmessa muussa valtiossa. Nyt olemme Sri Lankan Negombossa ja huomenna vaihdamme jälleen paikkaa Malediiveille. Voi olla hyvinkin mahdollista, että siellä emme pääse netin äärelle. Tällä vauhdilla viimeisen matkaviikon tapahtumat julkaistaan jossain juhannuksen tienoilla. Rustaaminen on myös osoittautunut hyvin aikaa vieväksi touhuksi, joten motivaatio on hieman kärsinyt. Tästä viisastuneena opettelemmekin seuraavaa reissua varten käyttämään twatteriä. (Anopit huom. lue: twitteriä)

***

Olimme tajunneet aikaisemmista kömmähdyksistä hommata puhelimiimme offline tilassa toimivan karttasovelluksen. Tästä vinkistä iso kiitos aiemmille matkakumppaneillemme Juholle ja Tanjalle. Katselimme navigaattorista sijaintiamme aina tasaisin väliajoin ja se osoittautui hyödylliseksi. Vietnamista ottamamme katastrofibussi olisi ajanut Paksen keskustan ohi, ilman että meille olisi asiasta ilmoitettu. Pääsimme hyppäämään pois vähän keskustan jälkeen - kiitos oman mylvintämme - ja jatkoimme TukTukilla hotellille, josta saksalainen nainen oli varannut itselleen huoneen. Ilman navigaattoria meidät olisi viety kahdeksan kilometrin päässä syrjäseudulla sijainneelle bussiasemalle, josta olisimme joutuneet maksamaan TukTuk -miehille huomattavasti enemmän päästäksemme nukkumaan.

Seuraavana aamuna otimme kyydin suoraan tuolle samaiselle bussiasemalle ja hyppäsimme paikallisbussin kyytiin suuntanamme Don Det. Neljän tunnin matka sujui nopeasti maisemia katsellen täyteen ahdetun kuormabussin "ikkunoista" roikkuen. Maisemat olivat karun kuivat verrattuna Vietnamin kosteisiin ja vihreisiin laaksoihin. Laos näytti siltä kuin Hollannin viljapellot olisi poltettu ja hiiltyneen maan päälle heitetty jauhettua kurkumaa ja muoviroskia. Rakennukset oltiin kuitenkin pystytetty pilareiden päälle kahden metrin korkeuteen, joten kaippa siellä sadekaudella tulee sitten Esteri kylään ja voimakkaasti.

Löydätkö kommandon katolta?

Päästiin lopulta satamaan melko helposti, ostettiin liput longtail-veneeseen ja ahtauduttiin paattiin kahdeksan muun ihmisen kanssa. Viimeisenä veneeseen astunut leppoinen ja ylipainoinen israelilaismies oli vähällä saada veneen kumoon voimakkaalla liike-energiallaan, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä. Potkuri alkoi pyöriä ja kuljimme sulavasti Mekongjokea töllöstä tutulla alueella nimeltään Si Phan Don, eli neljätuhatta saarta. Yksi asutetuimmista saarista oli nimeltään Don Det ja se oli meidän päämäärämme, koska myös aiemmin mainitut Juho ja Tanja olivat myöskin saapuneet sinne. Olimme sopineet kohtaavamme saaren eteläosassa sijaitsevan sillan kupeessa, joten emme odottaneet minkäänlaista vastaanottokomiteaa. Suureksi ilahdukseksemme saimme kuitenkin maistaa jotain tuttua, kun ensimmäinen vastaantullut oli oma isä.

Kommunisti-Isi veivaa kebbee

Päästiin iltahämärässä paikan päälle, koska yrityksenä oli ensin kävellä koko matka. Kolmen kilometrin taivallus kantamuksineen oli pöhöttyneille matkaajille kuitenkin siinä helteessä liikaa ja otimme kimppakyydin muutaman muun kanssa vanhalle sillalle eteläosassa. Pääsimme majapaikkaamme, joka kylttien perusteella kulki nimillä Tavendang, Tavandeng ja Tawaendang. Sen edustalla jokivarressa sijainneessa ravintolassa löhöilikin kylläisen näköinen suomalaispariskunta ja nelikkomme oli jälleen koossa. Halasimme, paiskasimme tassua, heitimme tavarat bungalowiin ja otimme rennosti. Saimme myös ensikosketuksen talon ylläpitäjään, vanhempaan naiseen, joka kulki jälleen nimellä Mama. Kyseessä oli mainio kotimuori, jonka puheesta ei saanut juurikaan selkoa. Hänen keskiverto lauseensa piti sisällään kaksi kolmasosaa laosilaisia sanoja ja viimeinen kolmannes oli varattu englanninkielisille sanoille tai hänen omalle nimelleen. Elekieli kuitenkin kertoi aina kaiken oleellisen.

Vietimme saarella yhteensä kuusi yötä, mutta emme ole enää aivan varmoja mitä tapahtui minäkin päivänä. Kuitenkin hyvin alkuvaiheessa otimme polkupyörät allemme ja suuntasimme sillan toisella puolella sijainneelle Don Khonin saarelle. Päivä sujui lähes täydellisesti katsellen vesiputouksia, uiden rannalla, nauttien virvokkeita ja käyskentelemällä paikallisten kotipihojen edustoilla. Se sai kuitenkin perinteisen lopetuksen kun saaren itäpuolella ollut silta oli katki. Uppiniskaisina suomalaisina emme tietenkään antaneet sen häiritä, vaan päätimme ylittää hidasteen.

Loimme mielestämme nerokkaan taktiikan ja aloimme toteuttaa sitä niin, että Juho menee ensin katkenneen sillan syvimpään kohtaan ja Rosamunda ojentaa sen jälkeen hänelle polkupyörän. Kaikki meni muuten hyvin mallikkaasti, mutta sitten Juho totesikin seinämän olevan liian liukas kiipeämiseen polkupyörän kanssa. Me muut aloimme paniikinomaisesti suorittaa maastontiedustelua vaihtoehtoisen reitin löytämiseksi toiselle puolelle, Juhon ollessa pattitilanteessa. Muutaman minuutin kuluttua olimmekin havainneet vaihtoehtoisen reitin, joka ei ollut juurikaan sen helpompi. Tarvottuamme hiki hatussa lähiviidakossa uoman pohjalle, Juho huusi iloisesti löytäneensä keinon kivuta silta ylös toiselle puolen. Hän tuli jyrkän rinteen yläpäähän apuun ja nelisteen nostelimme tiimityöskentelyllä pyörät epävakailla askelmilla temppuillen ylös. Huokaisimme helpotuksesta, astuimme ratsujemme selkään ja ajoimme muutaman metrin eteen päin huomataksemme, että jokivartta pitkin kävellen sillan olisi voinut kiertää ilman minkäänlaista hikoilua. Ajoimme nestehukkaisina loppumatkan puhumatta sanaakaan saaren pohjoisosaan palauttamaan fillarit ja nauttimaan paikallisista murkinoista ja panimotuotteista.

Nää on mun nyytit

Muistaaksemme seuraavana päivänä päätimme lähteä kokeilemaan erästä ravintolaa, joka tarjosi ruokalistallaan kanakebapia. Paikalle oli kahden kilometrin matka, joten emme lähteneet aivan kuumimpaan aikaan. Päästyämme perille, tilasimme annokset ja puljun pitäjä ilmoitti, että he ovat tekemässä veneretken pienelle saarelle katsomaan auringonlaskua. Ilmoittauduimme mukaan ja istuimmekin lopulta ravintolassa useamman tunnin. Päästyämme viimein perille, huomasimme auringonlaskun näyttävän täsmälleen samalta kuin missä tahansa muuallakin maapallolla. Porukkamme hipit olivat siitä kuitenkin haltioissaan, ikään kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin olleet hereillä tuohon aikaan illasta. Päästyämme takaisin kebbepaikkaan, pojat olivat poikia ja eristäytyivät pimeimpään nurkkaan bondaamaan. Olutta virtasi sen verran, että ihan kaikkea ei illasta enää seuraavana aamuna muistanut. Paremmat puoliskot osasivat kertoa, että tanssilattia tömisi sen verran, että baarin omistajat vielä musiikin hiljentämisen ja valojen sulkemisen jälkeenkin, joutuivat huomauttamaan baarin olevan kiinni. Tämän jälkeen alkoi tuskainen kahden kilometrin siirtyminen kohti kotia, joka piti sisällään nukahtamiskohtauksia, lapsenomaista kenkkuilua ja hyvin haparoivia askeleita. Sydämentykytyksiltäkään ei vältytty sillä matkalla oli muutama kapea ja heiveröinen silta. Kaikki meni kuitenkin isommitta ongelmitta, kunnes 20 metriä ennen kotiovea Rosamunda ei pilkkopimeässä huomannut tien kääntyvän loivasti oikealle. Yksi harha-askel ja tapaturma-altis pullea poika molskahti kahden metrin pudotuksen puolivoltilla jorpakkoon ja löysi itsenä rannassa olleen veneen alta. Seuraavana aamuna polvessa komeili jälleen uusi muistutus siitä, että myös nuorehkon ihmisen kannattaa elää hetkessä.

Majapaikassamme oli myös eräs toinen tapaturmiin taipuvainen yksilö. Hän oli noin viisikymppinen itävaltalainen rapajuoppo nimeltään Marcus. Ehdimme tutustua häneen vain puolittain, koska puolet hänen lauseistaan tuli suusta saksaksi. Olimme välillä kohteliaita ja pyysimme häntä toistamaan yhden lauseista englanniksi. Sen tehtyään hän alkoi taas puhua saksaa ja me nyökyttelimme. Ilmeisen älykkäänä henkilönä Marcus oli päättänyt vuokrata oleskelunsa ajaksi saaren suurimman moottoripyörän, jotta pääsisi nopeasti paikasta toiseen. Hän oli myös todennut, että moottoripyörän saa parhaiten pysähtymään ajamalla sen seinään tai puuhun. Majapaikassa oleskelumme aikana talomme isäntä (Papa) kävi noukkimassa murjoutuneen Marcuksen ainakin kolmesti ympäri saaristoa takaisin kotiin. Hienoa vieraanvaraisuutta!

Visiittimme puolivälissä matkakumppaneihimme iski turistiripuli ja sen jälkeen emme suorittaneetkaan enää juuri minkäänlaisia aktiviteetteja. Eipä niitä tosin hirveästi ollut tarjollakaan. Joissain paikoissa oli mahdollista vuokrata kanootteja ja traktoreiden sisäkumeja, mutta ajatus lillumisesta Mekongissa ei kuulostanut hirveän houkuttelevalta, kun ottaa huomioon, että joen virta oli melkoisen voimakas ja se päätyi aina vesiputoukseen. Uiminenkaan ei ollut miellyttävää muovipussien ja -pullojen seassa. Päädyimme vain notkumaan aamusta iltaan Maman ravintolassa kuunnellen hänen mielenkiintoisia, joskin mystisiä tarinoita elämästä. Mutta sellaista se elämä tuntui olevan myös paikallisillakin. Ei näkynyt rannekelloja kädessä tai aamuruuhkia kehätiellä. Herätys tapahtui kukkojen kiekumisella, eikä niissä näyttänyt olevan torkkunäppäintä. Iltapäivän kuumuudessa pidettiin siestaa ja illalla syötiin hyvin. Kellolla ei ollut merkitystä.

Jossain vaiheessa havahduimme siihen, että tarvitsisimme kaksi viisumia Sri Lankaan. Ensimmäinen siihen, kun saavumme valtioon muutamaksi päiväksi ennen Malediiveja ja toinen saarirykelmältä palattuamme. Surffailimme nettiä maailman nuhaisimmalla yhteydellä ja tulimme siihen tulokseen, että on parempi mennä suoraan suurlähetystöön. Tämä tarkoitti paluuta syntien sydämeen Bangkokiin ja kiinalainen uusivuosi oli lähestymässä kovaa vauhtia. Oli aika ottaa hatkat ennen kuin suunnitelmat leviävät täysin käsiin. Hyvästelimme matkakumppanimme sekä tietysti Maman, joka kietaisi ranteisiimme puuvillanauhat tuomaan onnea, hyppäsimme Papan veneeseen ja matka kohti Thaimaata alkoi.

P.s. Mamalla oli seitsemän ruokalistaa, joista kaikki olivat erilaisia. Jokaisesta löytyi joitain samoja aineksia, mutta jos halusi syödä samaa kuin edeltävänä päivänä, piti yleensä tonkia koko nippu läpikotaisin.

P.p.s. Miesten tapa karata välillä piilopullolle tuntuu olevan universaalia. Papa oli kova mies ottamaan Beer Laoa aina kun lähti käyttämään meitä mantereella nostamassa rahaa tai hakemassa tarvikkeita.