Meillä oli alun perin tarkoitus kulkea Laosista Kambodzaan ja käydä katsomassa sen pohjoisosassa sijaitseva Siem Reapin kaupunki. Sieltä olisimme voineet tehdä muutamana päivänä retken Angkor Watin temppelialueelle. Kyseessä on jälleen UNESCO:n maailmanperintölistalle päässyt kohde, joka käsittää ilmeisesti maailman suurimman yksittäisen temppelialueen. (Lähde?) Se on ehdottomasti Kambodzan suurin ja kuuluisin nähtävyys, ja tätä myöten kävijämäärät ovat sen mukaiset. Mikäli olisimme halunneet nähdä kyseisen kompleksin, meidän olisi pitänyt hommata 40 n. euroa per lärvi maksavat viisumit uudestaan. Niitä olisi tietysti seurannut korotetut hotellihinnat ja ökykalliit turistikierrokset temppelialueella krääsäkauppiaiden ja miljoonan kiinalaisen seurassa. Se ei enää vastannut meidän käsitystämme mukavasta matkustamisesta ja päätimme kiertää Kambodzan kokonaan.
Päästyämme siis Papan veneellä Don Detiltä takaisin mantereelle, hyppäsimme minibussiin ja matka jatkui satamasta takaisin Pakseen. Odottelimme paikallisen matkatoimiston edessä puolisen tuntia, kunnes toinen minibussi noukki meidät ja muutaman muun, viedäkseen meidät lähellä sijainneelle rajanylitysasemalle. Kuski pysähtyi n. kolmensadan metrin päähän ja laittoi meidät lampsimaan loppumatkan. Leimapisteeseen päästyämme huomasimme paikalla olevan edellisessä tekstissä mainittu isokokoinen israelilaismies ja hänen samasta maasta kotoisin oleva tyttöystävänsä.
Mies ei ollut kuitenkaan laisinkaan niin leppoisalla tuulella, kuin aiemmin hänet tavatessamme. Hän hikoili valtoimenaan jä näytti olevan äärimmäisen jännittynyt. Lyhyen moikkauksen jälkeen mies asteli luukulle ja tuntui puhuvan virkailijalle erittäin tiukkaan äänensävyyn. Yritimme udella naiselta syytä heidän ahdinkoonsa, mutta emme saaneet kunnollista vastausta. Käsitimme heidän kuitenkin viettäneen asemalla jo ainakin tunnin verran. Hetken kuluttua he poistuivat paikalta yhtä hätäisesti kuin olivat saapuneetkin. Me aloimme täytellä virallisia kuponkeja.
Samaan aikaan luukulle saapui toinen turistilauma. Heillä oli kaavakkeet täytetty jo etukäteen ja näin ollen ehtivät meidän edellemme jonossa. Tämän lisäksi yksikään paikallinen ei välittänyt jonoista, vaan he kiilasivat aina keulille samaan tapaan kuin erään slaavilaisen valtion edustajat lappilaisilla hiihtohisseillä. Jouduimme siis odottelemaan melkoisen tovin omaa vuoroamme. Jonkin ajan kuluttua israelilaiset saapuivat takaisin ja kysyivät kohteliaasti, josko he saisivat kiilata jonossa. Heillä näytti olevan melkoinen kiire omaan autoonsa ja olimme antamassa muiden kanssa heille tilaa sumpuksi muodostuneesta "jonosta". Samaan aikaan paikalle saapui myös laosilainen korkea-arvoinen rajaupseeri ja ilmoitti tiukkaan sävyyn israelilaisten menevän lippuluukulle viimeisinä. Tunnelma alkoi olla kaikin puoin hermostunut ja päätimme jättää lisäkysymykset myöhemmäksi.
Päästyämme viimein luukulle, rajavirkailija otti passimme haltuunsa, antoi meille ainoastaan paikallisella kielellä varustellut papreilaput ja käski meidän siiryä viereiselle luukulle. Teimme näin ja luovutimme lipukkeet toiselle virkailijalle. Hän ilmoitti hinnaksi 20000 kipiä ja maksettuamme sen, saimme toiset laput, jossa luki meidän maksaneen oleskeluajan ylittämisestä. Tilanne oli hieman erikoinen, muttei kuitenkaan mitenkään yllättävä. Olimme nimittäin käyttäneet kuukauden oleskeluajastamme vain viikon. Korruptiorahan antaminen on kuitenkin niin yleistä, ettei pulssi enää rahan menettämisestä hirveästi noussut. Siirryimme takaisin ensimmäiselle luukulle ja saimme passimme takaisin.
Kuljimme rajan yli ja oli oikeastaan ilo palata takaisin Thaimaahan. Lappujen täyttelyn jälkeen meitä kohdeltiin jälleen osana paimennettavaa karjaa ja ohjattiin kädestä pitäen minibussin kyytiin. Reissasimme lyhyen matkan paikalliselle bussiasemalle, jossa meille tuotiin numeroidut paikkaliput ja ohjattiin uudenkarheaan kaksikerroksiseen turistibussiin. Istuimella oli vesipullo odottamassa ja aseman kioskilta sai ostettua naposteltavaa. Bussin lähtöön oli kuitenkin aikaa vielä vajaa tunti ja tallustelimme asemalla aikamme kuluksi. Hetken päästä paikalle kurvasi toinen minibussi kyydissään länsimaalaisia turisteja. Tilan uumenista könysi myös helpottuneen näköinen israelilaispariskunta.
Saimme viimein mahdollisuuden kysyä heidän ongelmistaan raja-asemalla. Pariskunta aloitti tarinansa kiroamalla paikalliset viranomaiset alimpaan helvettiin ja pääsi vasta sen jälkeen asiaan. Heillä ei ollut kuulemma tarvittavaa määrää rahaa maksaakseen korruptiolipuista. Suivaantuneina yllättävästä maksusta he olivat marssineet vaatimaan passejaan takaisin ensimmäiseltä luukulta. Viranomaiset eivät kuitenkaan heidän tarpeitaan suostuneet tyydyttämään. Samalla kun israelilaismies alkoi vauhkota virkailijalle ihmisoikeuksista ja muista päivän painavista puheenaiheista, nainen sujahti kopin ovesta sisään ja onnistui kaappaamaan oman passinsa takaisin. Teko oli melko hyödytön, koska hänellä ei kuitenkaan ollut vielä tarvittavia leimoja passissa. Tämä sai kuitenkin viranomaiset hiiltymään ja pariskunta vietiin kuulusteluhuoneeseen opiskelemaan paikallista kulttuuria ja käytöstapamalleja. Vasta kaikkein merkittävimpien pahoittelusanojen ja tarvittavan rahamäärän löydyttyä oli pariskunta pässyt jatkamaan matkaa.
Asiasta ei sen enempää keskusteltu, vaan hyppäsimme bussin kyytiin. Päästyämme aamulla jonnekin Bangkokin pohjoispuolen linja-autoasemista ja hätisteltyämme mörkötaksien kuljettajat tiehensä, kysyimme haluaisivatko israelilaiset jakaa taksin kanssamme Khaosan roadille. He ilmoittivat sopineensa kyydin jo jonkun toisen kanssa, mutta keskustelun tuoksinnassa ympärillemme kasaantui muitakin länkkäreitä vailla kyytiä. Yksi heistä tiesi lähistöllä olevan paikallisbussin menevän halvalla haluttuun suuntaan. Muodostimme possujunan ja aloimme hamuilla tietä bussin luokse himmeästi valaistussa terminaalissa. Emme löytäneet tietä perille ja hajaannuimme hetkeksi. Kun kokoonnuimme uudestaan, eräs kanssamatkustajista oli saanut pätevän vihjeen englantia puhuneelta paikalliselta. Menimme taas jonomuodostelmaan ja aloimme kulkea sokkeloisia käytäviä kohti vapautta. Löysimmekin tien toiselle terminaalille muutaman mutkan ja erehdyksen kautta, mutta matkan varrella laumasta oli kaatunut kaksi. Israelilaiset.
Me muut odottelimme hetken aikaa, mutta se osoittautui toivottomaksi. Hyppäsimme bussiin, maksoimme muutaman pennosen ja pääsimme turvallisesti perille. Vietimme alueella pari päivää hommaten samalla viisumeita Sri Lankaan paikallisesta suurlähetystöstä, mutta pariskuntaan emme enää koskaan törmänneet.
Nyt seuraakin tarinan opetus ja sanottakoon heti alkuun, että kumpikaan meistä ei ole millään tavalla antisemitistisiä. Natsikortit ja kukkahatut voitte siis huoletta jättää komeroon odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Emme ole myöskään tietoisia Israelin puolustusvoimien nykyisestä koulutustilanteesta tai -tasosta. Tiedämme asioista kuitenkin sen verran, että tarinassa esiintyvän pariskunnan miespuolinen päähenkilö on viettänyt kyseisessä laitoksessa kolme vuotta ja nainen kaksi. Voisi siis melko suurella todennäköisyydellä olettaa, että yhteensä viiden vuoden sotilashistorialla pariskunta ei eksyisi jonosta varttikilometrin matkalla. Mutta kun ei...
Toinen asia, joka jäi mietityttämään, oli stereotypioiden paikkansapitävyys. Aiemmin mainittu 20000 kipin summa vastaa noin kahta euroa. Pariskunnalla oli kasassa 15000 kipiä. Puuttuvan summan olisi varmasti kuka tahansa matkaaja antanut ilomielin heidän käyttöönsä, koska kyseinen valuutta on melko arvotonta. Tässä tapauksessa ylpeys kävi kuitenkin lankeemuksen edelle ja lakkia ei haluttu ottaa kouraan. Pienen kip-läjän lisäksi heillä oli huomattava summa Thaimaan bahteja, joilla olisi pystynyt maksamaan kokonaisuudessaan vaaditun summan, mutta tietysti pienellä korotuksella. Alueelta löytyi myös pankki, josta olisi saanut paikallista valuuttaa, mutta sekin olisi veloittanut muutaman euron nostopalkkiota. Heidän mielestään oli siis kannattavinta aloittaa huutoraivokohtaus kaakkoisaasialaisen kehitysmaan läpeensä korruptoituneita virkailijoita kohtaan viidenkymmenen centin tähden.
Töllöstä tuli aikoinaan brittiläinen sarja nimeltään Paritellen. Eräässä sen jaksoista vitsailtiin tilanteista, jolloin ei saisi nauraa, mutta kun naurattaa niin perkeleesti. Noh... Kuvitelkaapa tilanne, kun pariskunta saapui kärsimyksensä jälkeen edelleen hieman poissaolevana bussiasemalle kertomaan seikkailustaan. Tuossa samassa hetkessä mieleen ei varmasti tulvinut juutalaisten piheydestä kertovia vitsejä. Ei sitten ainuttakaan. Rosamunda ei ollut lainkaan punainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti