Googlailimme homeluolassa pari tuntia tietoa ja löysimme oikeastaan vain yhden blogikirjoituksen aiheesta. Kirjoitus oli ylistävä ja tekstistä sai myös selville, ettei se ollut palveluntarjoajan omaa tuotantoa. Meitä ihmetytti kuitenkin se, että jos mies oli omien sanojensa mukaan tehnyt töitä 15 vuotta, miksei hänestä kerrottu enempää..? Löysimme myös ison joukon muita Easy Rider -nimellä ratsastavia organisaatioita, joilla osalla oli jopa omat verkkosivut. Omien sanojensa mukaan he olivat aina aitoja, alkuperäisiä ja ensimmäisiä Easy Ridereitä, ja että kaikki muut olisivat vain kopioita. Yritäppäs siinä sitten valita paras mahdollinen.
Seuraavassa tapaamisessa mies ilmoitti olleensa aiemmin erään toisen organisaation palveluksessa ja tekevänsä nykyään töitä itsenäisenä yrittäjänä. Ukko oli siis selkeästi päässyt kapitalismin makuun ja halusi itselleen isomman siivun kakusta. Tällä hän myös perusteli halpaa hintaansa, koska muut organisaatiot veloittivat 60-80 dollaria päivältä. Myöhemmin meille selvisi, että kaikki muut organisaatiot sisällyttivät hintoihinsa pääsyliput eri paikkoihin ja olivat siitä syystä kalliimpia. Meidän ukko ei sisällyttänyt muuta kuin hotellihuoneen ja bensat, eikä siitä tietenkään viitsinyt kertoa. Taas meitä hölmöjä höynäytettiin.
Saimme kuitenkin hieman luottamusta mieheen, koska murjumme avulias respatyttö tunnisti hänet ja sanoi hänen olevan ihan harmiton hemmo. Halusimme mukaan myös toisen kuljettajan, koska siten olisi helpompi keskittyä itse tähyilemään maisemia, eikä tarvitsisi jatkuvasti keskitytä tiestä löytyvien kuoppien väistelyyn. Rosamundaa asia alkuun hieman harmitti, koska hän oli niin lähellä keski-ikäisten miesten unelmaa oman moottoripyörän tuomasta vapaudentunteesta. Näin jälkikäteen ratkaisu oli todella hyvä, koska tiet olivat ajoittain todella huonossa kunnossa, mutta maisemat sitäkin kauniimmat. Päädyimme maksamaan toisen kuskin mukaantulon jälkeen yhteensä 100 dollaria heille päivässä.
Sovimme lähtevämme kahden yön kuluttua matkaan, mutta jos haluaisimme lähteä jo seuraavana aamuna, meidän tulisi soittaa miehelle. Muutaman tunnin kaupunkikierroksen jälkeen tajusimme, että Hoi Anilla ei ole oikeastaan meille enää mitään tarjottavaa. Concorde kävi kuittaamassa sandaalinsa pois ja ehti vielä salakavalasti ostamaan kolme mekkoa samassa ajassa kun Rosamunda oli soittamassa prätkäkuskille hotellin aulasta. Seuraavana aamuna puoli seitsemältä meitä odottelikin jo kaksi hymyilevää miekkosta, jotka kulkevat tästä lähtien nimillä Kinkku ja Kankku. Kinkku oli aiemmin mainittu energinen ja sekava taistelukääpiö ja Kankku oli häntä tasapainottava rauhallisempi ja hyvin vähäpuheinen miekkonen. Käytämme heistä kyseisiä salanimiä siksi, että heidän oikeat nimet kuulostavat melko samalta. Emme myöskään halua antaa Kinkulle mahdollisuutta lukea itseään hyvin läheisesti koskevaa tarinaamme.
Ensimmäiseksi suuntasimme takaisin Da Nangiin, joka on sotahistoriasta kiinnostuneille erittäin mielenkiintoinen kohde. Meidät vietiin pitkin loistohotellien valloittamaa rantakatua My Khe -rannalle, jonka ilmeisesti pitäisi olla alkuperäinen China Beach (ranta, johon amerikkalaissotilaat saivat tulla hetkeksi rentoutumaan ennen sotimista). Kukaan ei vain oikein tunnu olevan tietoinen siitä, missä oikea ranta oikein on. Meidän silmissä ranta muistutti kuitenkin vain tavallista rantaa, eikä mistään huokunut sotahistoria. Kaiken muun näkymän valtasi ökyhotellit, joten ei siellä mitään kovinkaan kaunista ollut. Surffaamisesta kiinnostuneille varmasti miellyttävä paikka isoine aaltoineen, mutta meillä se koittaa vasta loppureissusta ja läpimässä vedessä. Poistuimme pian.
Seuraava kohteemme oli englantilaisessa Top Gear -televisio-ohjelmassa erääksi maailman kauneimmista ajoreiteistä tituleerattu Hai Van Pass - niminen kukkulareitti, jonka varrelle sekä ranskalaiset, että amerikkalaiset olivat kyhänneet bunkkereitaan. Pakko myöntää, etteivät saarivaltion viihdeteollisuuden ykkösmiehet olleet väärässä. Maisemat olivat niin upeat, että yksikään valokuva ei anna oikeutusta sille, mitä näimme. Concordella oli kypärässään kiinni teräväpiirtokuvaa tallentava GoPro-kamera, mutta nykyisen nettiyhteytemme hitauden vuoksi emme saa ainakaan vielä vähään aikaan liitettyä videopätkää reitiltä. Emme ole myöskään vielä nähneet videoita, joten voi olla, että kuvasta löytyy vain Concorden oma käsi tai Kinkun kypärä. Ilmoitusta tulee sitten, kun tekstiä päivitetään.
Seuraavaksi suuntasimme kohti Ba Na -kukkuloita, jossa oli mahdollisuus mennä hiihtohissillä kukkulan laelle. Saavuttuamme paikalle, huomasimme, että alue oli isolla rahalla tehty. Valtavista kaiuttimista pauhannut Queenin Bohemian Rhapsody kuului satojen metrien päähän, samalla kun hissiranvintolamatkamyymäläkompleksihirviön edessä ollut suihkulähde ruiski vettä musiikin tahdissa. Lippuluukulla myyjä ilmoitti yhden lipun hinnaksi 500.000 dongia (n. 20 euroa) ja jouduimme palaamaan luukulle uudestaan kulkemalla pankkiautomaatin kautta.
Käynti automaatilla oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, koska matka hiihtohissillä oli upea. Parhaimmillaan varmaankin noin viidenkymmenen metrin korkeudessa, sademetsän yläpuolella roikkuvasta kopista oli aivan mielettömät näköalat. Kokemuksen kruunasi vielä sekin, että puolivälissä matkaa hissi pysähtyi yllättäen ja lipui pienen matkan takaisin alas. Samalla hetkellä vieressämme istunut korkeanpaikankammoinen vietnamilaisturisti sai paskahalvauksen, valahti valkoiseksi ja alkoi päästellä outoja ääniä. Me selvisimme vain pienellä säikähdyksellä ja kämmenten hikoamisella, koska luotimme Itävaltalaisen Doppelmayr-yrityksen tuotteisiin. Toivoimme vain, että huoltomiehet eivät nukkuneet koulutustilaisuudessa.
Päästyämme ylös meitä odotti lisää matkamuistomyymälöitä, ruokakojuja ja taisi siellä olla jokin temppeli isoine Buddha-patsaineenkin. Olimme kuitenkin saaneet näistä kaikista tarpeeksemme ja koska ympärillemme juuttuneet pilvet estivät kaikenlaisen valokuvaamisen, siirryimme seuraavalla hissillä vielä korkeammalle. Siellä odottikin sitten oikea jättipotti. Ranskalaiset olivat vuosia sitten rakentaneet kukkulan laelle suunnattoman huvilakompleksin, josta käsin siirtomaaherran oli helppo kyykyttää alamaisia. Kun Nokkadamukset vihdoin olivat poistuneet, niin aasialaiset tietysti tekivät paikalle sen, minkä osaavat parhaiten. He rakensivat huvilan uumeniin vilkkuvaloja ja tööttiääniä pursuavan huvipuiston! Paikan päälle oli roudattu kaikki mahdolliset vimpaimet possujunasta vuoristorataan ja vahamuseosta 3D-elokuvateatteriin. Meillä oli pitkä päivä vielä edessä, joten päätimme vain murskata hämähäkkejä kolikkoräiskintäpelissä ja jatkaa matkaa kolmannella vaijerihissillä takaisin alas.
Kohdattuamme jälleen parkkipaikalla Kinkun ja Kankun, päätimme matkustaa parin kilometrin päässä olleeseen paikalliseen ravintolaan. Ruokailun yhteydessä Kinkku ilmoitti olevansa erinomainen kokki ja valmistavansa meille kaikille yhteisen kanaillallisen, jos vain niin halusimme. Tietämättöminä tulevasta hyväksyimme tarjouksen. Syötyämme aterian matka jatkui vesiputouspysähdyksen kautta vuoristoteitä erääseen pieneen kylään, jossa Kinkku esitteli meille paikallisen tavan valmistaa riisiviinaa. Pontikkapannun äimistelyn jälkeen Kinkku osti yhteiseen käyttöön litran "Happy wateria" ja matka jatkui kohti tuntemattomaksi jääneen kylän ainoaa majataloa.
Pikaisen suihkun ja päiväunien jälkeen siirryimme majatalon keittiöön odottamaan juhla-ateriaa. Alkupalaksi saimme shotit riisiviinaa ja muutaman sekunnin kuluttua ilmeni, että sitä vaadittaisiin vielä rutkasti lisää. Loistava kokkimme Kinkku oli ilmeisesti ajomatkasta niin väsynyt, että hänen muististaan oli pyyhkiytynyt keittiöveisten käyttötaidot kokonaan. Eteemme tuotu ateria näytti siltä, että kokki olisi vain repinyt sulat irti kanasta ja laittanut sen jälkeen koko komeuden muutamalla karatepotkulla palasiksi. Siinä se ylikasvanut Tipi jälleen tuijotti meitä ketarat ojossa avonaisine silmineen ja keltaisine nahkoineen. Uunikin oli ilmeisesti asetettu vastaamaan ruotsalaisen saunan lämpötilaa, koska koko kanasta ei tainnut löytyä yhtään kypsää lihanpalaa. Päälle oli sentään lorautettu mausteeksi jotain lientä ja koristeeksi muutama viherkasvi. Jälkiruoaksi saimme riisikeittoa, jossa oli tuntemattomaksi jääneen elukan maksaa. Jouduimme juomaan vielä muutamat oluet paikalle eksyneiden espanjalaisten kanssa, jotta saisimme jotain muuta ajateltavaa viimeiseltä ehtoolliselta tuntuneen aterioinnin jälkeen.
You europeans not like chicken head, yeah? Maybe we can eat it?
-Kinkku
Aamu koitti ja sääukko heitti päällemme vitsauksen. Vettä satoi kaatamalla ja jouduimme muuttamaan suunnitelmia alkuperäisen sijaan. Kylmää ilmaa pelänneet Kinkku&Kankku eivät nimittäin halunneet nousta vuoristoa enää korkeammalle. He ehdottivat, että he heittäisivät meidät toista reittiä takaisin Da Nangiin, ostaisivat sieltä omilla rahoillaan meille junaliput ja antaisivat vielä 20 dollaria alennusta. Se sopi meille edellisen illan kokemuksen perusteella vallan mainiosti.
Kyseisellä reitillä ei ollut kovinkaan paljoa nähtävää. Saimme kulkea mukamas mystistä Ho Chi Minh Trailia, joka oli oikeasti vain asfaltoitu tienpätkä. Olihan maisemat näyttäviä, mutta polku tuskin näytti samalta silloin kun vietkongilaiset sitä käyttivät. Saimme myös mahdollisuuden tutustua ananasfarmiin, josta löysimme ainakin kaksi ananasta. Näimme myös padon, jonka tuottama energia myytiin Laosiin. Tosi kiva pato. Niin kiva, että sinne on päästävä vähintään viisi kertaa uudestaan. Lopulta heiteltiin vauhdista yläfemmoja ohikulkeville lapsille ja Da Nangissa käppäiltiin katsomassa Marble Mountain, jossa oli temppeleitä luolissa. Kuinka moni ihminen haluaa oikeasti nähdä kaikki aasian temppelit? Olivat ne sitten riisipellolla tai luolassa, kaikki näyttävät samalta.
Hanurit hellinä hyppäsimme prätkien kyydistä Da Nangin juna-asemalla, otimme väkinäiset yhteiskuvat ja suuntasimme lippuluukulle. Kinkku kävi kärsimättömäksi, kun joutui jonottamaan kymmenen minuuttia ja välillä huutelikin joitain voimasanoja omalla kielellään. Välillä hän opasti ylpeänä meille, kuinka junaliput kannattaa ostaa asemalta, koska matkatoimistot veloittavat ekstrahintaa. Emme viitsineet sanoa tulleemme junalla juuri kyseiselle asemalle jo kerran aikaisemmin. Sekavan lippuluukkusähellyksen jälkeen supliikkimies Kinkku onnistuikin saamaan istumapaikat melko läheltä toisiaan. Välissämme oli ainoastaan neljä junavaunua. Saimme kuitenkin hieman naurunaihetta, koska Kinkku ei onnistunut saamaan meille kaikkein halvimpia lippuja Concorden saadessa istua pehmustetuilla penkeillä täpötäydessä junassa. Päästiinpähän ainakin pois mopoherrojen hellästä huomasta. Kyseiset miehet eivät saa koskaan kantaa Nosey Riders MC:n tunnuksia.
Tämän kirjoituksen julkaisemiseen on käytetty aikaa noin kymmenen tuntia, koska nettiyhteytemme on äärimmäisen hidas ja temppuileva. Tallennusominaisuus poistui myös yhteyden katkeamisen myötä ja pari kertaa on jouduttu kirjaamaan suunnilleen samat asiat uudestaan. Kiukuspäissään ei välttämättä enää muista mitä kaikkea on halunnut sanoa, mutta onneksi Wikipedia osaa kertoa edellisten alueiden historiasta hyvin. Me emme kirjaimia enää niiden kuvailuun jaksaneet käyttää. Tiedonjanoisille Google tarjoaa varmasti myös kuvamateriaalia aiheista.
P.s. Brittiläisen televisiotuotannon ykkösnimi on Sir David Attenborough, mutta hän tekee asiaohjelmia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti