Triple trouble

Tällä kerralla juttua on kerääntynyt niin paljon, että matkatarina on jouduttu jakamaan kolmeen erilliseen osioon. Kirjoitusmahdollisuudet ovat olleet aika harvassa ja paljon on kerennyt tapahtumaan lyhyessä ajassa. Emme ole voineet lisätä kirjoituksia nettiin aina kun ne ovat valmistuneet. Yritämme nyt tällä megapläjäyksellä saada hieman aikaa kurottua umpeen. Kirjoitamme jo noin viikon viiveellä ja siinä ajassa asiat jo alkavat haihtua mielestä. Toisaalta ehkä se on parempikin niin, kuin että kuvailisi jokaisen syömänsä ruoka-annoksen tai käymänsä keskustelun. Pitemmittä puheitta...

***

Junamatka Da Nangista Hueen oli hieman erilainen, kuin viikon takainen yön yli kestänyt reissu Saigonista makuuvaunussa. Nyt olimme siis eri vaunuissa ja kumpikin oli vaunun ainoa länsimaalainen. Concorden istumapaikka sijaitsi vaunussa 7 ns. keskiluokan parissa, koska siellä oli pehmustetut istuimet. Rosamunda joutui tyytymään puisiin ja ahtaampiin penkkeihin vaunussa 2. Kaikkien istumavaunujen penkit oli aseteltu helsinkiläisen metron tavoin neljän hengen ryppäisin, niin että kahdella istujalla on kasvot kohti menosuuntaa ja kahdella muulla samaan suuntaan osoitti takaRAIVO!

Astuttuaan omaan vaunuunsa Concorde joutui kuitenkin huomaamaan oman ikkunan vieressä sijainneen pehmeän istuimensa olevan varattu. Matkalipun osoittamalla paikalla lepuutteli eläkeikäinen nainen, joka oli hyvinä päivinään näytellyt sotanorsun roolia Tarzan-elokuvissa. Naisella oli matkakumppaninaan kolme samanikäistä ja -näköistä ystävätärtä istumassa samassa penkkiryppäässä. Concorde kysyi paikallaan istuneelta Tantorilta kohteliaasti englanniksi, jos rouva vaikka suvaitsisi siirtyä omalle paikalleen. Yksikään heistä ei oletettavasti ymmärtänyt englantia, mutta eivät he sitä myöskään yrittäneet ymmärtää. Oikeastaan he eivät kiinnittäneet Concorden läsnäoloon minkäänlaista huomiota, vaan jatkoivat juoruilua viime vuosituhannen eläinnäyttelijöiden elokuvienjälkeisestä elämästä. Lyhyellä vietnaminkielen oppimäärällä Concorde ymmärsi puheesta ainakin Babe-possun viettävän eläkepäiviään Timbuktussa poltellen piipputupakkaa ja keräillen sikojen anatomiaa esitteleviä puukaiverruksia.

Concorden hölmistyneisyyttä kesti pitkän tovin, ennen kuin mamsellien takana istunut nuori mies päätti pelastaa tilanteen ja tulkata surusanoman mummeleille. Marttakerhosta kuului hyvin pettynyttä myhäilyä ja epäonnen soturi liikahti paikaltaan kuin tervattu salami. Concorden päästyä viimein paikalleen istumaan, aloittivat jäljelle jääneet matriarkat järjestellä matkatavaroitaan uudelleen. Suuren muutostyön jälkeen tavarat saatiin aseteltua siten, että leidit saivat istua jalat suorassa, Concorden joutuessa pitämään omiaan kippurassa. Ilmassa oli aistittavissa ripaus katkeruutta. Parin tunnin hyytävän hiljaisuuden jälkeen Rosamunda saapui pelastamaan tilanteen.

Vaunussa 2 istumisesta ei ollut tullut mitään. Koko päivän moottoripyörän selässä tärisseet suomalaisen pojan pakarat eivät kestäneet enää uutta ryöpytystä puupenkiltä. Matkarauhaa rikkoi lisää samalla penkkiryppäällä majoittunut perhe. Ensimmäisen viidentoistaminuutin istuskelun jälkeen perheen nuori äiti päätti käydä ahtaan penkistön väliselle lattialle nukkumaan, estäen Rosamundan jalkojen liikuttelun kokonaan. Samalla perheen nuori lapsukainen ei kyennyt olemaan paikallaan, vaan pomppi koko ajan penkkien välissä ottaen välillä terävillä kynsillään tukea Rosamundan polvesta. Isukki otti käytäväpaikaltaan nukkuma-asennon siten, että hän asetteli jalkansa vastapäiselle penkille ja sai näin motitettua Rosamundan kovia kokeneen kropan oman lapsensa leikkikentäksi. Piinaa kesti onneksi vain puoli tuntia, koska isälle iski vessahätä. Hän otti lapsensa mukaansa ja suuntasi vaunujen liitoskohtaan. Rosamunda näki pelastuksensa koittaneen ja liikkui äärimmäisen kankeasti vastakkaiseen suuntaan, mutta samaan osoitteeseen. Seuraava tunti kuluikin ahtaaseen välikköön änkeytyneenä kirjaa lukien ja tupakkia poltellen, mutta onnellisesti seisoskellen.

Väliköstä vaanien Rosamunda huomasi osan ihmisistä noukkivan matkalaukkujaan. Epätietoisena junan sijainnista Rosamunda päätti hakea myös omansa pois roikkumasta ja suunnata kohti Concordea. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo sen verran, että seuraavan aseman luulisi olevan se oikea. Varmuutta asiasta ei ollut, koska minkäänlaisia ilmoituksia pysäkeistä ei kuulunut ja kommunikointi muiden matkustajien kanssa oli vähintäänkin haasteellista. Eksyttäisiinpähän ainakin yhdessä jos ei muuta. Kuitenkin, yrittäessään riuhtaista suuren rinkkansa täpötäydeltä ylähyllyltä, Rosamunda onnistui pudottamaan alas myös pienen ja teräväreunaisen matkalaukun, joka putosi keskelle vieressä makeasti nukkuneen miehen pälvikaljua. Rosamunda aloitti siirtymisensä kohti vaunua seitsemän jälleen anteeksi pyydellen ja kasvot kirkkaanpunaisina heloittaen.

Viiden vaununvälin siirtymienen ei kuitenkaan ollut helpoin tehtävä kipeytyneen vartalon ja raskaiden kantamusten kanssa. Aikaa tarpomiseen kului varmaankin noin viisitoista minuuttia, koska ihmisiä makoili mitä erikoisimmissa asennoissa peitoten kauttaaltaan kaiken nukkumakelpoisen pinta-alan junanvauinusta. Emme kehdanneet ottaa aiheesta valokuvaa, mutta voitte varmasti kuvitella Zombie-elokuvista sen hetken, jolloin päänäyttelijä saapuu ruumiita täynnä olevaan huoneeseen ja olettaa kaikkien olevan kuolleita. Muutaman kerran Rosamundan koivet kopisivat jonkun satunnaisen makoilijan ulokkeeseen ja silloin vaunun täytti korviahyytävä kuolonkorina joidenkin "brains..." huokaisujen kera. Siinä vaiheessa oli hyvä lisätä vauhtia taakseen katsomatta. Lopulta huohottava ja kauttaaltaan hikinen protagonisti saavutti prinsessansa ja he sulloutuivat yhdessä vaunuvälikköön odottamaan vapautumistaan.

***

Otimme laiskoina Huen juna-asemalta taksin suoraan parin kilometrin päässä sijainneeseen hotelliin, josta Concorden entinen kollega oli varannut meille huoneen. Ananansku -nimellä kulkeva henkilö oli itse saapunut paikan päälle jo huomattavasti aiemmin samana päivänä. Hänen reittinsä kulki juuri vastakkaiseen suuntaan Vietnamia, joten Hue sattui olemaan ihanteellinen paikka heittää pienet yläfemmat. Matkaväsymyksen vuoksi kävimme ensimmäisenä iltana vain syömässä illallisen ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lähdimme aamupalan jälkeen kolmistaan kohti kaupungin keskustaa. Lyhyen kävelyn jälkeen jaloissa alkoi pian painaa edellisten päivien seikkailut ja kuin tilauksesta, eteemme osui englantia puhunut cyclokuljettaja kaden kätyrinsä kera. Hyppäsimme heidän polkupyörää muistuttavien ajopeliensä keulassa sijaitseviin penkkeihin ja annoimme miesten tarinoida meille kiertoajelun lomassa.

Harmiksemme meitä lähestynyt ja ajelun lomassa Ananaskun kuljettajaksi valikoitunut mies oli ainoa englanninkielentaitoinen jäsen ryhmässä. Oma historiankatsauksemme jäi siis hyvin vajavaisiksi, mutta saimme kuitenkin selville, että:

-Ensimmäinen kohteemme, eräs huumeruiskuja täynnä ollut rakennelma liittyi jollain tavalla kaupungin puolustamiseen.

-Toinen kohde oli temppeli, joka oli täysin erilainen kuin muut. Ehkä siksi, että siihen oli käytetty punaista maalia litra enemmän kuin muihin vastaaviin pyhättöihin.

-Kolmas kohde oli setä Ho Chi Minhin opiskelijakämppä. Valokuvista tuli melko kehnoja, koska porttien ollessa suljettuina, meidän tuli kiivetä punaista väriä hilseilevän pylvään päälle nähdäksemme edes vilauksen paikasta.

-Neljäs kohde oli jälleen kerran temppeli, jonka kiersimme nopeasti yrittäen edes etäisesti näyttää aiheesta kiinnostuneilta.

-Viides kohde oli joko japanilainen tai kiinalainen puutarha. Emme ymmärtäneet lainkaan miksi meidät vietiin sinne. Ehkä siellä oli joskus jokin keisari heilutellut valtikkaansa, mutta nyt paikalla oli muutama monni, pari vanhaa pientä puuta ja paljon ornamenttejä myytävänä.

-Kuudes kohde oli jokin koristeellinen portti, jonka läpi emme kuitenkaan saanut kulkea. Ehkä se oli tähtiportti ja Richard Dean Anderson olisi suuttunut sen käyttämisestä.

-Seitsemännessä kohteessa riviin oli laitettu sodanaikaisia tykkejä, panssarivaunuja, helikoptereita ja jopa yksi lentokone. Jostain syystä naisten mielestä kohteeseen ei ollut pakko pysähtyä.

-Kahdeksannessa ja viimeisessä kohteessa oli tiilikasa, jonka päälle asennetussa tangossa liehui valtava Vietnamin lippu. Tästä kulttuuririkkaasta kiertoajelusta maksoimme oppaillemme yhteensä 400.000 dongia.

Lipputangon edustalla oli sisäänpääsy Huen merkittävimpään nähtävyyteen, maailmanperintölistallekin päässeeseen linnoitukseen. Huomasimme kaksi lipunmyyntipistettä, joista toisessa oli muutama länkkäri ja toisessa ei ketään. Suuntasimme kohti jonotonta tiskiä, jossa sisäänpääsyn hinnaksi oli kirjailtu 37.000 dongia. Myyjä kuitenkin opasti meidät jonottamaan muiden länkkäreiden tavoin viereiselle tiskille. Siellä sisäänpääsystä pitikin sitten pulittaa 105.000 dongia. Hinnan nähtyämme, käännyimme tulosuuntaan ja siirryimme läheiseen kahvilaan selailemaan facebookia. Pitäkööt temppelinsä.

Illalla päädyimme ravintolaan siemailemaan olutta ja pelaamaan korttia. Muiden asiakkaiden poistuttua ravintolan kolme naistarjoilijaa jäivät kiinnostuneina tuijottamaan pelimme etenemistä. Hetken kuluttua yksi heistä rohkaistui toteamaan, että pelimme muistuttaa kovasti Vietnamissa yleisesti kahviloissa tahkottavaa panoksellista peliä. Satunnaisesta pokerinpeluusta innostunut Rosamunda pyysi neitiä selittämään paikallisen pelin säännöt ja pian pöydässä olikin jo neljä pelaajaa. Kaksi ujompaa tarjoilijaa tyytyivät seuraamaan sivusta ja antamaan satunnaisia vinkkejä meille noviiseille. Muutaman kierroksen kuluttua tarjoilijat olivatkin innokkaita oppimaan vanhan tilalle jotain uutta ja pyysivät meitä opettamaan heille pelejä. Useiden tuntien, muutamien tuoppien ja ainakin kolmen erilaisen pelin jälkeen saimme viimein luvan huojua hotellillemme. Seuraavana aamuna Ananasku jatkoi matkaansa etelään ja me jäimme miettimään omaa kohtaloamme. Kyseisenä päivänä lämpötila laski reilusti alle 20 asteen ja vettä satoi taukoamatta. Päätimme ottaa bussin kokonaan pois Vietnamista, koska kylmyyden lisäksi koko valtio alkoi satunnaisista hienoista ihmiskohtaamisista huolimatta sapettaa. Ei edes Kirkaa karaokelistoilla...

***

Odotimme kiltisti aamulla kahdeksalta bussia hotellin aulassa, niin kuin bussimatkan meille myynyt respantyttö oli käskenyt. Lämpömittari näytti edelleen n. 16 astetta, tuuli puhalsi ja vettä tiputti taivaalta. Olimme onnellisia päästessämme nopeasti ulos petkuhuiputuksista ja huonoista sääilmiöistä. Pahanilmanlinnut leijailivat kuitenkin jo päidemme yläpuolella. Vähän vaille yhdeksän kypäräpäinen ja kastunut ukkeli ryntää ovesta ja ilmoittaa ettei bussi pääse hotellille, vaan meidän tulee hypätä pihalla odottaneeseen taksiin. Näin teimmekin ja taksi vei meidät jollekin toiselle kadulle, jonka varteen oltiin perustettu muovijakkarakahvila. Kahvilassa sateensuojana toimi puusta toiseen ripustettu muovipressu, jonka alla lymyilimmekin seuraavat puoli tuntia kylmissämme.

Bussi saapui ja sen istuimet olivat iästään huolimatta kelpo kunnossa. Nukahdimmekin miltei välittömästi. Heräsimme noin puoli tuntia ennen saapumista raja-asemalle. Tässä vaiheessa viimeistään kävi selväksi, että Concorden on jälleen aloitettava Imodiumkuuri aamulla kuralle menneen vatsansa rauhoittamiseksi. Pinnistelyn jälkeen pääsimme perille, Concorde juoksi vessaan ja Rosamunda jäi hankkimaan viisumeita. Eräs linja-auton henkilökuntaan kuuluva mies oli jatkuvasti huutelemassa ja hoputtamassa meitä etenemään nopeammin. Tämä ilmeisesti siitä syystä, että matkustajista yksi oli meidän lisäksemme ulkomaalainen. Paikallisten ei mitään viisumia tarvinnut hankkia, vaan he alkoivat hermostua meidän vitkasteluun. Jossain vaiheessa huutelijamies ilmoitti bussin siirtyvän rajan toiselle puolelle ja me heilautimme kättä ymmärryksen merkiksi.

Muutamien minuuttien kuluttua saimme leimat passeihimme ja ohitimme viimeisen virkailijan hymyssä suin, koska aurinko oli alkanut paistaa. Parkkipaikalle päästyämme onnistuimme havaitsemaan vain pari kuorma-autoa ja kourallisen innokkaita nuoria mopopoikia. Jatkoimme tietä vähän matkaa nähdäksemme olisiko bussimme jäänyt johonkin edessäolevista teollisuusalueiden parkkipaikoista. Pelkkää tyhjää. Palasimme takaisin ja yritimme saada keskusteluyhteyttä rajavirkailijoihin englanniksi. Siitä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Seuraavaksi Rosamunda ymmärsi ottaa matkapuhelimensa esiin ja katsoa sanakirjasta vietnaminkielisen ilmauksen linja-autolle. Sanottuaan sen, virkailijat edes jollain tavoin ymmärsivät ongelmamme ja neuvoivat meitä hyppäämään mopopoikien kyytiin. Yritimme sanoa, ettei meillä ole paikallista valuuttaa maksaa heille. Siinä vaiheessa rajavartijat alkoivat käydä jo yllättävän suurilla kierroksilla, kun ottaa huomioon, että kulttuuriin ei kuulu suuttuminen, ainakaan julkisesti.

Hyppäsimme kiltisti mopojen selkään ja parin kilometrin kuluttua meitä jo odotettiinkin. Eräs nainen, joka liittyi jotenkin linja-autoyhtiön toimintaan, tuli maksamaan mopopojillemme palkkaa kyyditsemisestä ja sen jälkeen hätisti heidät kiukkuisesti matkoihinsa. Sählätessämme raja-asemalla, paikalliset matkustajat olivat nauttineet ruokaa ja bussiin oltiin pakattu lisää tavaraa. Meidän tuli nousta kyytiin välittömästi ja matka jatkui pikkutietä kohti Savannakhetia.

Hieman ennen Savannakhetia bussi otti suunnan kohti määränpäätämme Paksea. Bussi pysähtyi vain satunnaisin väliajoin ilman minkäänlaista ilmoitusta päästämään eturivin miehet kuseksimaan puistikkoon. Me emme tähän koskaan ehtineet reagoida takariviltä raskaine kantamuksinemme. Jossain vaiheessa vatsavaivaisen Concorden paksusuoleen kerääntyneen suklamoussen määrä lähenteli jo kriittisiä mittasuhteita ja hän meni pyytämään kuljettajaa pysähtymään seuraavan käymälän kohdalla. Kuski nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja heti TUNNIN kuluttua hän löysikin sopivan paikan. Kaksi vaaleaa naista ja yksi punainen poika kirmasivat ovista ulos peräjälkeen. Olimme saapuneet eräänlaiseen kyläkuppilan ja huolto-asemanvälimuotoon. Tai kai se oli myös kauppa ja yökerho, koska se oli ainoa paikka jossa paloi valot kilometrien säteellä. Kielimuurista selviämisen jälkeen saimme paikallisten puheista selville, että WC löytyi rakennuksen takapuolelta, valojen ulottumattomista.

Concorde ryntäsi sisään ensimmäisenä paikan ainoaan vesikomeroon. Tämän jälkeen oli saksalaisen naisen vuoro. Kolmantena sisään astui Rosamunda, joka ei eurooppalaisena viitsinyt kuseksia paikallisten nurmikolle muiden matkustajien tapaan. Hoidettuamme tarpeemme, aloimme liikkua kohti bussia. Samalla hetkellä bussi alkoi liikkua pois luotamme. Rosamunda yritti juosta perään muutamien voimasanojen säestyksellä, mutta tuloksetta. Kuskin alkukiihdytys oli liian tiukka.

Olimme nyt kolmistaan keskellä Laosilaista erämaata kymmenen paikallisen kummeksuvan katseen alla. Mukanamme ollut nainen tempaisi pienen ihmetyksen jälkeen aloitteen itselleen ja käski yhden paikallisista hypätä skootterin selkään, ottaa hänet mukaansa ja lähteä saavuttamaan bussia. Hassuja, mutta tehokkaita nuo saksalaiset naiset. Takaa-ajosta ei kuitenkaan ollut hyötyä skootterin voimattomuuden vuoksi. He saapuivatkin allapäin takaisin viiden minuutin kuluttua. Rosamunda näki tilaisuudessa kuitenkin loistavan seikkailun aineksen ja ajatteli, että tästähän tulisi vielä loistava blogikirjoitus. Juuri kun hän oli saanut mielessään viimeisteltyä tarinan ensimmäisen kappaleen, bussi saapui masentavasti takaisin. Henkilökunta hoputti meidät hymyillen sisään ja matka jatkui kohti Paksea. Jäimme vain ihmettelemään, kuinka on mahdollista unohtaa juuri ne kolme henkilöä, jotka poikkeavat muiden matkustajien ulkonäöstä kaikkein eniten...

P.s Huesta saa lisätietoja paikan päällä vaihto-oppilaana toimineelta Rosamundan bestmäniltä, jos ketään paikka kiinnostaa.

P.p.s Emme jaksaneet oikolukea tekstiä pituutensa vuoksi. Eipä siitä tosin olisi ollut apuakaan, koska emme ymmärrä kieliopin päälle yhtään mitään.