Hoi Aniin saavuttuamme yritimme änkeä samaan majapaikkaan, kuin uusi brasilialainen tuttavamme. Hostelli oli kuitenkin täynnä ja viereiset olivat liian tyyriitä. Pienen matkan päästä löysimme kuitenkin pienen murjun, josta lohkesi huone kymmenellä taalalla. Vastaanottovirkailija oli sen verran mukava mimmi, että sai meidät vakuuttumaan hotellinsa viihtyvyydestä. Kämppä tosin oli täysin homeessa ja kylpyhuoneen sähkövedot olisivat tehneet ammatissaan viihtyvästä rakennustarkastajasta välittömiä purkutuomioita jakelevan itsemurhapommittajan.
Kaupungin/kylän keskusta vaikutti alkutarkastelun jälkeen sen verran turvalliselta, että ajattelimme pitkästä aikaa ottaa muutaman huikan. Katselimme pari tuntia keski-ikäisten turistien löntystelyä kadunvarressa olleesta ravintolasta ja yritimme arveilla kulkijoiden kansallisuuksia seuranamme pullollinen kuivaa espanjalaista valkoviiniä. Pimeyden laskeutuessa lähdimme itsekin kuljeskelemaan paperilyhdyillä valaistuja katuja vailla määränpäätä, kunnes kuulimme joen rannasta epämääräistä mölinää. Torille oli tuotu satoja tuoleja paikalliselle yleisölle, ja niiden eteen oli rakennettu suuri esiintymislava, jonka päällä joku kävi aina vuorollaan mölyämässä karaokea. Ensimmäinen esitys oli jo niin tragikoominen, että lähdimme nopein askelein takaisin kohti keskustaa. Vietnamilaiset ovat kaikesta päätellen erittäin innokasta karaokekansaa, vaikka peruskoulun opetussuunnitelmassa ei ilmeisesti vielä käsitellä niinkin turhamaista asiaa, kuten musiikinopetus.
Loppuillasta otettiin mopotaksi parin mutkan kautta kämpille ja jouduimme taistelemaan kuljettajan kanssa lopullisesta hinnasta. Kuski oli vienyt meidät viimeisenä baariin, jonka tiesi olevan jo kiinni. Kun halusimme kyydin takaisin kämpille, hän pyysi samaa maksua kuten aikaisemminkin. Emme suostuneet maksamaan pyydettyä hintaa, vedoten hänen huijaustaktiikkaansa. Pikkukaupungissa kasvanut kuski edelleen väitti olevansa täysin tietämätön asiasta ja kun kovensimme äänenpainoa, hän aloitti murjotus-/mykkäkoulun 5-vuotiaan lapsen tavoin. Tästä ällistyneenä lähdimme kävelemään kohti ovea, kunnes hän juoksi perään ja hyväksyi hintamme. Vekkuleita ovat mopoveijarit.
Toisena aamuna otimme fillarit alle ja päätimme polkea kohmelon pois. Otimme suunnaksi kolmen kilometrin päässä sijainneen rannan, vain todetaksemme meriveden olevan liian kylmää ja myrskyisää uimiselle. Kaiken lisäksi "pysäköinnistä" olisi pitänyt maksaa dollari per fillari, joten sotkettiin hieman loitommas ja heitettiin pyörät viidakkoon. Pettyneenä meren pauhuun, poljimme takaisin, söimme hyvät sapuskat, ostimme naposteltavaa ja siirryimme hotellihuoneeseen loppuillaksi katselemaan youtube-videoita, imppaamaan homeitiöitä ja syömään itsemme taas onnellisiksi.
Kolmantena aamuna otimme raskaat aseet käyttöön ja vuokrasimme molemmille omat ankkaskootterit. Thaimaan Koh Changilla perustettu Nosey Riders Motorcycle Club sai ensimmäisen alajaoksensa siis Hoi Aniin. Olimme kuulleet joltain paikalliselta, että 40km päässä sijaitsisi Vietnamin oma Maailman kulttuuriperintö -statuksen saanut My Son -niminen temppelialue, joka on kuin pienempi versio Kambodzan Angkor watista. Sinne oli pakko päästä. Hieman yli tunnin ajamisen jälkeen saavuimmekin paikalle hyvissä ajoin ennen bussituristeja.
Parkkipaikalla mukaamme tempautui suuren partansa kanssa hieman nääntyvää joulupukkia muistuttanut espanjalainen herrasmies, joka oli omien sanojensa mukaan kiertänyt yksin polkupyörällään maailmaa jo puolentoistavuoden ajan. Väittämää ei ollut vaikea uskoa resuisten vaatteiden ja puheliaisuuden perusteella. Ulkoisesta habituksesta päätellen olisikin voinut kuvitella hänen erakoituneen jo viime vuosituhannella. Mies oli kuitenkin jonkin sortin älykkö ja hänen tarinoitaan oli mukava kuunnella patikkamatkalla parkkipaikalta temppelialueelle.
Perillä Rosamundaa odotti miellyttävä yllätys. Näytti siltä, kuin olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin lapsuusmuistoihin asti. Hetkeen, joka koitti ala-aste -ikäisenä Tanskan Billundissa. Olimme tulleet uudestaan Legolandiin! Siellä täällä hoidetussa puutarhassa lojui valtavia rakennuspalikkakasoja ja niistä oltiin jopa rakennettu mökkejä ympäriinsä. Pientä harmitusta tosin toi se, ettei lego-ukkoja näkynyt missään ja rakentajat olivat käyttäneet erivärisiä palikoita talojen rakennusmateriaaleina saaden aikaiseksi hullunkurisen lopputuloksen. Oliskohan taas ollu eestiläisiä "timpureita" nikkaroimassa.
Noh, leikki sikseen. Olihan siellä jopa muutamia ihan näyttäviäkin muinaisia kivikasoja. Historian havinaa kuului myös alueen lukuisista suurista kuopista, joita amerikkalaisten sodanaikaiset lentopommit olivat saaneet aikaiseksi. Alueella väitettiin sodan aikaan piileskelevän Vietkongin sissejä ja silloinhan se oli myös tuhottava. Ilman pommeja temppelit olisivat voineet olla vielä jollain tavoin ehjiä, eikä niitä olisi tarvinnut kunnostaa nykyaikaisilla tiilillä turisteja varten. Sotahistoriansa vuoksi ihan mielenkiintoinen kohde, mutta Kemissä sijaitseva lumilinnakin on vaikuttavampi ilmestys kuin alueen rauniot.
Loppuillasta Concorde pääsi viimein käymään käsiksi siihen, mistä Hoi An on oikeasti tullut tunnetuksi, nimittäin shoppailuun. Kaupunki on täynnä mittatilaustyönä valmistettavien asusteiden myymälöitä ja tilauslistalle osuikin kaksi paria sandaaleita. Yhteensä 38 dollaria maksaneet sandaalit olivat huokeat, mutta miesten kengistä olisi joutunut maksamaan melkein saman verran kuin suomalaisissa kaupoissa. Rosamunda jätti ostamatta, koska ei kokenut haluavansa paukutella henkseleitä vietnamilaisilla mittatilauskengillä, jotka näyttävät kuitenkin samalta kuin vastaavanlaiset tuotteet megamarkettien hyllyillä. Hoi An on kuitenkin erittäin suositeltava paikka, jos haluaa ostaa istuvan iltapuvun tai smokin jollain omalla lisämausteella, kuten vaikkapa strategisten alueiden pullennuksilla.
Neljäntenä aamuna pohdimme jo siirtymistä seuraavaan paikkaan, kun aamupalapöytäämme istahti oikealla moottoripyörällä kulkenut paikallinen mies. Tai oikeastaan Taru sormusten herrasta -elokuvista tuttuja taistelukääpiöitä muistuttanut lyhyenläntä herra esitteli itsenä sekä yrityksensä toimintatavat ja sai meidät kiinnostumaan asiastaan. Sovimme uuden tapaamisen parin tunnin päähän ja siirryimme googlettelemaan miehestä lisäinformaatiota. Tapaaminen koitti melko pian ja päättyi myös yhtä nopeasti kädenpuristukseen. Seuraavassa kirjoituksessa Nosey Ridersin tarina jatkuu jälleen entistä hurjempana.
P.s. Temppelinähtävyydestä (ja myös muista) vielä huomautettakoon, että maksoimme portilla lipuista 100000 dongia, jotta pääsimme sisään. Parkkipaikalla jouduimme taas maksamaan pysäköintimaksua parikymmentätonnia lisää. Emme voi mitenkään ymmärtää, miten voi olla niin suunnattoman vaikeata sisällyttää kaikki maksut samaan pakettiin, varsinkin kun koko sirkusta pyörittää valtioksi kutsuttava instituutio. Joissain nähtävyyksissä jopa vessan käyttämisestä seuraa erillinen lasku. Ensi kerralla tuomme omat huuhteluvedet, laukunkantajat, valokuvarekvisiitat ja parkkipaikat mukanamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti