Triple trouble

Tällä kerralla juttua on kerääntynyt niin paljon, että matkatarina on jouduttu jakamaan kolmeen erilliseen osioon. Kirjoitusmahdollisuudet ovat olleet aika harvassa ja paljon on kerennyt tapahtumaan lyhyessä ajassa. Emme ole voineet lisätä kirjoituksia nettiin aina kun ne ovat valmistuneet. Yritämme nyt tällä megapläjäyksellä saada hieman aikaa kurottua umpeen. Kirjoitamme jo noin viikon viiveellä ja siinä ajassa asiat jo alkavat haihtua mielestä. Toisaalta ehkä se on parempikin niin, kuin että kuvailisi jokaisen syömänsä ruoka-annoksen tai käymänsä keskustelun. Pitemmittä puheitta...

***

Junamatka Da Nangista Hueen oli hieman erilainen, kuin viikon takainen yön yli kestänyt reissu Saigonista makuuvaunussa. Nyt olimme siis eri vaunuissa ja kumpikin oli vaunun ainoa länsimaalainen. Concorden istumapaikka sijaitsi vaunussa 7 ns. keskiluokan parissa, koska siellä oli pehmustetut istuimet. Rosamunda joutui tyytymään puisiin ja ahtaampiin penkkeihin vaunussa 2. Kaikkien istumavaunujen penkit oli aseteltu helsinkiläisen metron tavoin neljän hengen ryppäisin, niin että kahdella istujalla on kasvot kohti menosuuntaa ja kahdella muulla samaan suuntaan osoitti takaRAIVO!

Astuttuaan omaan vaunuunsa Concorde joutui kuitenkin huomaamaan oman ikkunan vieressä sijainneen pehmeän istuimensa olevan varattu. Matkalipun osoittamalla paikalla lepuutteli eläkeikäinen nainen, joka oli hyvinä päivinään näytellyt sotanorsun roolia Tarzan-elokuvissa. Naisella oli matkakumppaninaan kolme samanikäistä ja -näköistä ystävätärtä istumassa samassa penkkiryppäässä. Concorde kysyi paikallaan istuneelta Tantorilta kohteliaasti englanniksi, jos rouva vaikka suvaitsisi siirtyä omalle paikalleen. Yksikään heistä ei oletettavasti ymmärtänyt englantia, mutta eivät he sitä myöskään yrittäneet ymmärtää. Oikeastaan he eivät kiinnittäneet Concorden läsnäoloon minkäänlaista huomiota, vaan jatkoivat juoruilua viime vuosituhannen eläinnäyttelijöiden elokuvienjälkeisestä elämästä. Lyhyellä vietnaminkielen oppimäärällä Concorde ymmärsi puheesta ainakin Babe-possun viettävän eläkepäiviään Timbuktussa poltellen piipputupakkaa ja keräillen sikojen anatomiaa esitteleviä puukaiverruksia.

Concorden hölmistyneisyyttä kesti pitkän tovin, ennen kuin mamsellien takana istunut nuori mies päätti pelastaa tilanteen ja tulkata surusanoman mummeleille. Marttakerhosta kuului hyvin pettynyttä myhäilyä ja epäonnen soturi liikahti paikaltaan kuin tervattu salami. Concorden päästyä viimein paikalleen istumaan, aloittivat jäljelle jääneet matriarkat järjestellä matkatavaroitaan uudelleen. Suuren muutostyön jälkeen tavarat saatiin aseteltua siten, että leidit saivat istua jalat suorassa, Concorden joutuessa pitämään omiaan kippurassa. Ilmassa oli aistittavissa ripaus katkeruutta. Parin tunnin hyytävän hiljaisuuden jälkeen Rosamunda saapui pelastamaan tilanteen.

Vaunussa 2 istumisesta ei ollut tullut mitään. Koko päivän moottoripyörän selässä tärisseet suomalaisen pojan pakarat eivät kestäneet enää uutta ryöpytystä puupenkiltä. Matkarauhaa rikkoi lisää samalla penkkiryppäällä majoittunut perhe. Ensimmäisen viidentoistaminuutin istuskelun jälkeen perheen nuori äiti päätti käydä ahtaan penkistön väliselle lattialle nukkumaan, estäen Rosamundan jalkojen liikuttelun kokonaan. Samalla perheen nuori lapsukainen ei kyennyt olemaan paikallaan, vaan pomppi koko ajan penkkien välissä ottaen välillä terävillä kynsillään tukea Rosamundan polvesta. Isukki otti käytäväpaikaltaan nukkuma-asennon siten, että hän asetteli jalkansa vastapäiselle penkille ja sai näin motitettua Rosamundan kovia kokeneen kropan oman lapsensa leikkikentäksi. Piinaa kesti onneksi vain puoli tuntia, koska isälle iski vessahätä. Hän otti lapsensa mukaansa ja suuntasi vaunujen liitoskohtaan. Rosamunda näki pelastuksensa koittaneen ja liikkui äärimmäisen kankeasti vastakkaiseen suuntaan, mutta samaan osoitteeseen. Seuraava tunti kuluikin ahtaaseen välikköön änkeytyneenä kirjaa lukien ja tupakkia poltellen, mutta onnellisesti seisoskellen.

Väliköstä vaanien Rosamunda huomasi osan ihmisistä noukkivan matkalaukkujaan. Epätietoisena junan sijainnista Rosamunda päätti hakea myös omansa pois roikkumasta ja suunnata kohti Concordea. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo sen verran, että seuraavan aseman luulisi olevan se oikea. Varmuutta asiasta ei ollut, koska minkäänlaisia ilmoituksia pysäkeistä ei kuulunut ja kommunikointi muiden matkustajien kanssa oli vähintäänkin haasteellista. Eksyttäisiinpähän ainakin yhdessä jos ei muuta. Kuitenkin, yrittäessään riuhtaista suuren rinkkansa täpötäydeltä ylähyllyltä, Rosamunda onnistui pudottamaan alas myös pienen ja teräväreunaisen matkalaukun, joka putosi keskelle vieressä makeasti nukkuneen miehen pälvikaljua. Rosamunda aloitti siirtymisensä kohti vaunua seitsemän jälleen anteeksi pyydellen ja kasvot kirkkaanpunaisina heloittaen.

Viiden vaununvälin siirtymienen ei kuitenkaan ollut helpoin tehtävä kipeytyneen vartalon ja raskaiden kantamusten kanssa. Aikaa tarpomiseen kului varmaankin noin viisitoista minuuttia, koska ihmisiä makoili mitä erikoisimmissa asennoissa peitoten kauttaaltaan kaiken nukkumakelpoisen pinta-alan junanvauinusta. Emme kehdanneet ottaa aiheesta valokuvaa, mutta voitte varmasti kuvitella Zombie-elokuvista sen hetken, jolloin päänäyttelijä saapuu ruumiita täynnä olevaan huoneeseen ja olettaa kaikkien olevan kuolleita. Muutaman kerran Rosamundan koivet kopisivat jonkun satunnaisen makoilijan ulokkeeseen ja silloin vaunun täytti korviahyytävä kuolonkorina joidenkin "brains..." huokaisujen kera. Siinä vaiheessa oli hyvä lisätä vauhtia taakseen katsomatta. Lopulta huohottava ja kauttaaltaan hikinen protagonisti saavutti prinsessansa ja he sulloutuivat yhdessä vaunuvälikköön odottamaan vapautumistaan.

***

Otimme laiskoina Huen juna-asemalta taksin suoraan parin kilometrin päässä sijainneeseen hotelliin, josta Concorden entinen kollega oli varannut meille huoneen. Ananansku -nimellä kulkeva henkilö oli itse saapunut paikan päälle jo huomattavasti aiemmin samana päivänä. Hänen reittinsä kulki juuri vastakkaiseen suuntaan Vietnamia, joten Hue sattui olemaan ihanteellinen paikka heittää pienet yläfemmat. Matkaväsymyksen vuoksi kävimme ensimmäisenä iltana vain syömässä illallisen ja painuimme pehkuihin. Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lähdimme aamupalan jälkeen kolmistaan kohti kaupungin keskustaa. Lyhyen kävelyn jälkeen jaloissa alkoi pian painaa edellisten päivien seikkailut ja kuin tilauksesta, eteemme osui englantia puhunut cyclokuljettaja kaden kätyrinsä kera. Hyppäsimme heidän polkupyörää muistuttavien ajopeliensä keulassa sijaitseviin penkkeihin ja annoimme miesten tarinoida meille kiertoajelun lomassa.

Harmiksemme meitä lähestynyt ja ajelun lomassa Ananaskun kuljettajaksi valikoitunut mies oli ainoa englanninkielentaitoinen jäsen ryhmässä. Oma historiankatsauksemme jäi siis hyvin vajavaisiksi, mutta saimme kuitenkin selville, että:

-Ensimmäinen kohteemme, eräs huumeruiskuja täynnä ollut rakennelma liittyi jollain tavalla kaupungin puolustamiseen.

-Toinen kohde oli temppeli, joka oli täysin erilainen kuin muut. Ehkä siksi, että siihen oli käytetty punaista maalia litra enemmän kuin muihin vastaaviin pyhättöihin.

-Kolmas kohde oli setä Ho Chi Minhin opiskelijakämppä. Valokuvista tuli melko kehnoja, koska porttien ollessa suljettuina, meidän tuli kiivetä punaista väriä hilseilevän pylvään päälle nähdäksemme edes vilauksen paikasta.

-Neljäs kohde oli jälleen kerran temppeli, jonka kiersimme nopeasti yrittäen edes etäisesti näyttää aiheesta kiinnostuneilta.

-Viides kohde oli joko japanilainen tai kiinalainen puutarha. Emme ymmärtäneet lainkaan miksi meidät vietiin sinne. Ehkä siellä oli joskus jokin keisari heilutellut valtikkaansa, mutta nyt paikalla oli muutama monni, pari vanhaa pientä puuta ja paljon ornamenttejä myytävänä.

-Kuudes kohde oli jokin koristeellinen portti, jonka läpi emme kuitenkaan saanut kulkea. Ehkä se oli tähtiportti ja Richard Dean Anderson olisi suuttunut sen käyttämisestä.

-Seitsemännessä kohteessa riviin oli laitettu sodanaikaisia tykkejä, panssarivaunuja, helikoptereita ja jopa yksi lentokone. Jostain syystä naisten mielestä kohteeseen ei ollut pakko pysähtyä.

-Kahdeksannessa ja viimeisessä kohteessa oli tiilikasa, jonka päälle asennetussa tangossa liehui valtava Vietnamin lippu. Tästä kulttuuririkkaasta kiertoajelusta maksoimme oppaillemme yhteensä 400.000 dongia.

Lipputangon edustalla oli sisäänpääsy Huen merkittävimpään nähtävyyteen, maailmanperintölistallekin päässeeseen linnoitukseen. Huomasimme kaksi lipunmyyntipistettä, joista toisessa oli muutama länkkäri ja toisessa ei ketään. Suuntasimme kohti jonotonta tiskiä, jossa sisäänpääsyn hinnaksi oli kirjailtu 37.000 dongia. Myyjä kuitenkin opasti meidät jonottamaan muiden länkkäreiden tavoin viereiselle tiskille. Siellä sisäänpääsystä pitikin sitten pulittaa 105.000 dongia. Hinnan nähtyämme, käännyimme tulosuuntaan ja siirryimme läheiseen kahvilaan selailemaan facebookia. Pitäkööt temppelinsä.

Illalla päädyimme ravintolaan siemailemaan olutta ja pelaamaan korttia. Muiden asiakkaiden poistuttua ravintolan kolme naistarjoilijaa jäivät kiinnostuneina tuijottamaan pelimme etenemistä. Hetken kuluttua yksi heistä rohkaistui toteamaan, että pelimme muistuttaa kovasti Vietnamissa yleisesti kahviloissa tahkottavaa panoksellista peliä. Satunnaisesta pokerinpeluusta innostunut Rosamunda pyysi neitiä selittämään paikallisen pelin säännöt ja pian pöydässä olikin jo neljä pelaajaa. Kaksi ujompaa tarjoilijaa tyytyivät seuraamaan sivusta ja antamaan satunnaisia vinkkejä meille noviiseille. Muutaman kierroksen kuluttua tarjoilijat olivatkin innokkaita oppimaan vanhan tilalle jotain uutta ja pyysivät meitä opettamaan heille pelejä. Useiden tuntien, muutamien tuoppien ja ainakin kolmen erilaisen pelin jälkeen saimme viimein luvan huojua hotellillemme. Seuraavana aamuna Ananasku jatkoi matkaansa etelään ja me jäimme miettimään omaa kohtaloamme. Kyseisenä päivänä lämpötila laski reilusti alle 20 asteen ja vettä satoi taukoamatta. Päätimme ottaa bussin kokonaan pois Vietnamista, koska kylmyyden lisäksi koko valtio alkoi satunnaisista hienoista ihmiskohtaamisista huolimatta sapettaa. Ei edes Kirkaa karaokelistoilla...

***

Odotimme kiltisti aamulla kahdeksalta bussia hotellin aulassa, niin kuin bussimatkan meille myynyt respantyttö oli käskenyt. Lämpömittari näytti edelleen n. 16 astetta, tuuli puhalsi ja vettä tiputti taivaalta. Olimme onnellisia päästessämme nopeasti ulos petkuhuiputuksista ja huonoista sääilmiöistä. Pahanilmanlinnut leijailivat kuitenkin jo päidemme yläpuolella. Vähän vaille yhdeksän kypäräpäinen ja kastunut ukkeli ryntää ovesta ja ilmoittaa ettei bussi pääse hotellille, vaan meidän tulee hypätä pihalla odottaneeseen taksiin. Näin teimmekin ja taksi vei meidät jollekin toiselle kadulle, jonka varteen oltiin perustettu muovijakkarakahvila. Kahvilassa sateensuojana toimi puusta toiseen ripustettu muovipressu, jonka alla lymyilimmekin seuraavat puoli tuntia kylmissämme.

Bussi saapui ja sen istuimet olivat iästään huolimatta kelpo kunnossa. Nukahdimmekin miltei välittömästi. Heräsimme noin puoli tuntia ennen saapumista raja-asemalle. Tässä vaiheessa viimeistään kävi selväksi, että Concorden on jälleen aloitettava Imodiumkuuri aamulla kuralle menneen vatsansa rauhoittamiseksi. Pinnistelyn jälkeen pääsimme perille, Concorde juoksi vessaan ja Rosamunda jäi hankkimaan viisumeita. Eräs linja-auton henkilökuntaan kuuluva mies oli jatkuvasti huutelemassa ja hoputtamassa meitä etenemään nopeammin. Tämä ilmeisesti siitä syystä, että matkustajista yksi oli meidän lisäksemme ulkomaalainen. Paikallisten ei mitään viisumia tarvinnut hankkia, vaan he alkoivat hermostua meidän vitkasteluun. Jossain vaiheessa huutelijamies ilmoitti bussin siirtyvän rajan toiselle puolelle ja me heilautimme kättä ymmärryksen merkiksi.

Muutamien minuuttien kuluttua saimme leimat passeihimme ja ohitimme viimeisen virkailijan hymyssä suin, koska aurinko oli alkanut paistaa. Parkkipaikalle päästyämme onnistuimme havaitsemaan vain pari kuorma-autoa ja kourallisen innokkaita nuoria mopopoikia. Jatkoimme tietä vähän matkaa nähdäksemme olisiko bussimme jäänyt johonkin edessäolevista teollisuusalueiden parkkipaikoista. Pelkkää tyhjää. Palasimme takaisin ja yritimme saada keskusteluyhteyttä rajavirkailijoihin englanniksi. Siitä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Seuraavaksi Rosamunda ymmärsi ottaa matkapuhelimensa esiin ja katsoa sanakirjasta vietnaminkielisen ilmauksen linja-autolle. Sanottuaan sen, virkailijat edes jollain tavoin ymmärsivät ongelmamme ja neuvoivat meitä hyppäämään mopopoikien kyytiin. Yritimme sanoa, ettei meillä ole paikallista valuuttaa maksaa heille. Siinä vaiheessa rajavartijat alkoivat käydä jo yllättävän suurilla kierroksilla, kun ottaa huomioon, että kulttuuriin ei kuulu suuttuminen, ainakaan julkisesti.

Hyppäsimme kiltisti mopojen selkään ja parin kilometrin kuluttua meitä jo odotettiinkin. Eräs nainen, joka liittyi jotenkin linja-autoyhtiön toimintaan, tuli maksamaan mopopojillemme palkkaa kyyditsemisestä ja sen jälkeen hätisti heidät kiukkuisesti matkoihinsa. Sählätessämme raja-asemalla, paikalliset matkustajat olivat nauttineet ruokaa ja bussiin oltiin pakattu lisää tavaraa. Meidän tuli nousta kyytiin välittömästi ja matka jatkui pikkutietä kohti Savannakhetia.

Hieman ennen Savannakhetia bussi otti suunnan kohti määränpäätämme Paksea. Bussi pysähtyi vain satunnaisin väliajoin ilman minkäänlaista ilmoitusta päästämään eturivin miehet kuseksimaan puistikkoon. Me emme tähän koskaan ehtineet reagoida takariviltä raskaine kantamuksinemme. Jossain vaiheessa vatsavaivaisen Concorden paksusuoleen kerääntyneen suklamoussen määrä lähenteli jo kriittisiä mittasuhteita ja hän meni pyytämään kuljettajaa pysähtymään seuraavan käymälän kohdalla. Kuski nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja heti TUNNIN kuluttua hän löysikin sopivan paikan. Kaksi vaaleaa naista ja yksi punainen poika kirmasivat ovista ulos peräjälkeen. Olimme saapuneet eräänlaiseen kyläkuppilan ja huolto-asemanvälimuotoon. Tai kai se oli myös kauppa ja yökerho, koska se oli ainoa paikka jossa paloi valot kilometrien säteellä. Kielimuurista selviämisen jälkeen saimme paikallisten puheista selville, että WC löytyi rakennuksen takapuolelta, valojen ulottumattomista.

Concorde ryntäsi sisään ensimmäisenä paikan ainoaan vesikomeroon. Tämän jälkeen oli saksalaisen naisen vuoro. Kolmantena sisään astui Rosamunda, joka ei eurooppalaisena viitsinyt kuseksia paikallisten nurmikolle muiden matkustajien tapaan. Hoidettuamme tarpeemme, aloimme liikkua kohti bussia. Samalla hetkellä bussi alkoi liikkua pois luotamme. Rosamunda yritti juosta perään muutamien voimasanojen säestyksellä, mutta tuloksetta. Kuskin alkukiihdytys oli liian tiukka.

Olimme nyt kolmistaan keskellä Laosilaista erämaata kymmenen paikallisen kummeksuvan katseen alla. Mukanamme ollut nainen tempaisi pienen ihmetyksen jälkeen aloitteen itselleen ja käski yhden paikallisista hypätä skootterin selkään, ottaa hänet mukaansa ja lähteä saavuttamaan bussia. Hassuja, mutta tehokkaita nuo saksalaiset naiset. Takaa-ajosta ei kuitenkaan ollut hyötyä skootterin voimattomuuden vuoksi. He saapuivatkin allapäin takaisin viiden minuutin kuluttua. Rosamunda näki tilaisuudessa kuitenkin loistavan seikkailun aineksen ja ajatteli, että tästähän tulisi vielä loistava blogikirjoitus. Juuri kun hän oli saanut mielessään viimeisteltyä tarinan ensimmäisen kappaleen, bussi saapui masentavasti takaisin. Henkilökunta hoputti meidät hymyillen sisään ja matka jatkui kohti Paksea. Jäimme vain ihmettelemään, kuinka on mahdollista unohtaa juuri ne kolme henkilöä, jotka poikkeavat muiden matkustajien ulkonäöstä kaikkein eniten...

P.s Huesta saa lisätietoja paikan päällä vaihto-oppilaana toimineelta Rosamundan bestmäniltä, jos ketään paikka kiinnostaa.

P.p.s Emme jaksaneet oikolukea tekstiä pituutensa vuoksi. Eipä siitä tosin olisi ollut apuakaan, koska emme ymmärrä kieliopin päälle yhtään mitään.

Easy nosey riding

Kuten edellisessä tekstissä jo mainitsimme, olimme nauttimassa rauhassa aamupalaa, kun taistelukääpiö tuli luoksemme. Moottoripyörällä kulkenut mies ilmoitti olevansa aito Easy Rider ja heittävänsä meidät seuraavaan määränpäähämme Hueen vuoristoreittejä. Samalla pääsisimme katselemaan erinäisiä nähtävyyksiä, kulkemaan pitkin mystistä Ho Chi Minh -polkua ja tutkimaan minkälaista elämää etniset vähemmistöt viettävät vuoristossa. Tästä kaikesta ukko pyysi 40 dollaria päivää kohden per naama ja matkan oli tarkoitus kestää kaksi päivää. Tämä siis, jos Rosamunda ajaisi itse moottoripyörää Concorde kyydissään. Ukkeli voisi kyyditä rinkkojamme omalla pyörällään. Sovimme uuden tapaamisen, jotta saisimme aamupöhnässä ajatuksemme tarpeeksi kirkkaiksi.

Googlailimme homeluolassa pari tuntia tietoa ja löysimme oikeastaan vain yhden blogikirjoituksen aiheesta. Kirjoitus oli ylistävä ja tekstistä sai myös selville, ettei se ollut palveluntarjoajan omaa tuotantoa. Meitä ihmetytti kuitenkin se, että jos mies oli omien sanojensa mukaan tehnyt töitä 15 vuotta, miksei hänestä kerrottu enempää..? Löysimme myös ison joukon muita Easy Rider -nimellä ratsastavia organisaatioita, joilla osalla oli jopa omat verkkosivut. Omien sanojensa mukaan he olivat aina aitoja, alkuperäisiä ja ensimmäisiä Easy Ridereitä, ja että kaikki muut olisivat vain kopioita. Yritäppäs siinä sitten valita paras mahdollinen.

Seuraavassa tapaamisessa mies ilmoitti olleensa aiemmin erään toisen organisaation palveluksessa ja tekevänsä nykyään töitä itsenäisenä yrittäjänä. Ukko oli siis selkeästi päässyt kapitalismin makuun ja halusi itselleen isomman siivun kakusta. Tällä hän myös perusteli halpaa hintaansa, koska muut organisaatiot veloittivat 60-80 dollaria päivältä. Myöhemmin meille selvisi, että kaikki muut organisaatiot sisällyttivät hintoihinsa pääsyliput eri paikkoihin ja olivat siitä syystä kalliimpia. Meidän ukko ei sisällyttänyt muuta kuin hotellihuoneen ja bensat, eikä siitä tietenkään viitsinyt kertoa. Taas meitä hölmöjä höynäytettiin.

Saimme kuitenkin hieman luottamusta mieheen, koska murjumme avulias respatyttö tunnisti hänet ja sanoi hänen olevan ihan harmiton hemmo. Halusimme mukaan myös toisen kuljettajan, koska siten olisi helpompi keskittyä itse tähyilemään maisemia, eikä tarvitsisi jatkuvasti keskitytä tiestä löytyvien kuoppien väistelyyn. Rosamundaa asia alkuun hieman harmitti, koska hän oli niin lähellä keski-ikäisten miesten unelmaa oman moottoripyörän tuomasta vapaudentunteesta. Näin jälkikäteen ratkaisu oli todella hyvä, koska tiet olivat ajoittain todella huonossa kunnossa, mutta maisemat sitäkin kauniimmat. Päädyimme maksamaan toisen kuskin mukaantulon jälkeen yhteensä 100 dollaria heille päivässä.

Sovimme lähtevämme kahden yön kuluttua matkaan, mutta jos haluaisimme lähteä jo seuraavana aamuna, meidän tulisi soittaa miehelle. Muutaman tunnin kaupunkikierroksen jälkeen tajusimme, että Hoi Anilla ei ole oikeastaan meille enää mitään tarjottavaa. Concorde kävi kuittaamassa sandaalinsa pois ja ehti vielä salakavalasti ostamaan kolme mekkoa samassa ajassa kun Rosamunda oli soittamassa prätkäkuskille hotellin aulasta. Seuraavana aamuna puoli seitsemältä meitä odottelikin jo kaksi hymyilevää miekkosta, jotka kulkevat tästä lähtien nimillä Kinkku ja Kankku. Kinkku oli aiemmin mainittu energinen ja sekava taistelukääpiö ja Kankku oli häntä tasapainottava rauhallisempi ja hyvin vähäpuheinen miekkonen. Käytämme heistä kyseisiä salanimiä siksi, että heidän oikeat nimet kuulostavat melko samalta. Emme myöskään halua antaa Kinkulle mahdollisuutta lukea itseään hyvin läheisesti koskevaa tarinaamme.

Ensimmäiseksi suuntasimme takaisin Da Nangiin, joka on sotahistoriasta kiinnostuneille erittäin mielenkiintoinen kohde. Meidät vietiin pitkin loistohotellien valloittamaa rantakatua My Khe -rannalle, jonka ilmeisesti pitäisi olla alkuperäinen China Beach (ranta, johon amerikkalaissotilaat saivat tulla hetkeksi rentoutumaan ennen sotimista). Kukaan ei vain oikein tunnu olevan tietoinen siitä, missä oikea ranta oikein on. Meidän silmissä ranta muistutti kuitenkin vain tavallista rantaa, eikä mistään huokunut sotahistoria. Kaiken muun näkymän valtasi ökyhotellit, joten ei siellä mitään kovinkaan kaunista ollut. Surffaamisesta kiinnostuneille varmasti miellyttävä paikka isoine aaltoineen, mutta meillä se koittaa vasta loppureissusta ja läpimässä vedessä. Poistuimme pian.

Seuraava kohteemme oli englantilaisessa Top Gear -televisio-ohjelmassa erääksi maailman kauneimmista ajoreiteistä tituleerattu Hai Van Pass - niminen kukkulareitti, jonka varrelle sekä ranskalaiset, että amerikkalaiset olivat kyhänneet bunkkereitaan. Pakko myöntää, etteivät saarivaltion viihdeteollisuuden ykkösmiehet olleet väärässä. Maisemat olivat niin upeat, että yksikään valokuva ei anna oikeutusta sille, mitä näimme. Concordella oli kypärässään kiinni teräväpiirtokuvaa tallentava GoPro-kamera, mutta nykyisen nettiyhteytemme hitauden vuoksi emme saa ainakaan vielä vähään aikaan liitettyä videopätkää reitiltä. Emme ole myöskään vielä nähneet videoita, joten voi olla, että kuvasta löytyy vain Concorden oma käsi tai Kinkun kypärä. Ilmoitusta tulee sitten, kun tekstiä päivitetään.

Seuraavaksi suuntasimme kohti Ba Na -kukkuloita, jossa oli mahdollisuus mennä hiihtohissillä kukkulan laelle. Saavuttuamme paikalle, huomasimme, että alue oli isolla rahalla tehty. Valtavista kaiuttimista pauhannut Queenin Bohemian Rhapsody kuului satojen metrien päähän, samalla kun hissiranvintolamatkamyymäläkompleksihirviön edessä ollut suihkulähde ruiski vettä musiikin tahdissa. Lippuluukulla myyjä ilmoitti yhden lipun hinnaksi 500.000 dongia (n. 20 euroa) ja jouduimme palaamaan luukulle uudestaan kulkemalla pankkiautomaatin kautta.

Käynti automaatilla oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, koska matka hiihtohissillä oli upea. Parhaimmillaan varmaankin noin viidenkymmenen metrin korkeudessa, sademetsän yläpuolella roikkuvasta kopista oli aivan mielettömät näköalat. Kokemuksen kruunasi vielä sekin, että puolivälissä matkaa hissi pysähtyi yllättäen ja lipui pienen matkan takaisin alas. Samalla hetkellä vieressämme istunut korkeanpaikankammoinen vietnamilaisturisti sai paskahalvauksen, valahti valkoiseksi ja alkoi päästellä outoja ääniä. Me selvisimme vain pienellä säikähdyksellä ja kämmenten hikoamisella, koska luotimme Itävaltalaisen Doppelmayr-yrityksen tuotteisiin. Toivoimme vain, että huoltomiehet eivät nukkuneet koulutustilaisuudessa.

Päästyämme ylös meitä odotti lisää matkamuistomyymälöitä, ruokakojuja ja taisi siellä olla jokin temppeli isoine Buddha-patsaineenkin. Olimme kuitenkin saaneet näistä kaikista tarpeeksemme ja koska ympärillemme juuttuneet pilvet estivät kaikenlaisen valokuvaamisen, siirryimme seuraavalla hissillä vielä korkeammalle. Siellä odottikin sitten oikea jättipotti. Ranskalaiset olivat vuosia sitten rakentaneet kukkulan laelle suunnattoman huvilakompleksin, josta käsin siirtomaaherran oli helppo kyykyttää alamaisia. Kun Nokkadamukset vihdoin olivat poistuneet, niin aasialaiset tietysti tekivät paikalle sen, minkä osaavat parhaiten. He rakensivat huvilan uumeniin vilkkuvaloja ja tööttiääniä pursuavan huvipuiston! Paikan päälle oli roudattu kaikki mahdolliset vimpaimet possujunasta vuoristorataan ja vahamuseosta 3D-elokuvateatteriin. Meillä oli pitkä päivä vielä edessä, joten päätimme vain murskata hämähäkkejä kolikkoräiskintäpelissä ja jatkaa matkaa kolmannella vaijerihissillä takaisin alas.

Kohdattuamme jälleen parkkipaikalla Kinkun ja Kankun, päätimme matkustaa parin kilometrin päässä olleeseen paikalliseen ravintolaan. Ruokailun yhteydessä Kinkku ilmoitti olevansa erinomainen kokki ja valmistavansa meille kaikille yhteisen kanaillallisen, jos vain niin halusimme. Tietämättöminä tulevasta hyväksyimme tarjouksen. Syötyämme aterian matka jatkui vesiputouspysähdyksen kautta vuoristoteitä erääseen pieneen kylään, jossa Kinkku esitteli meille paikallisen tavan valmistaa riisiviinaa. Pontikkapannun äimistelyn jälkeen Kinkku osti yhteiseen käyttöön litran "Happy wateria" ja matka jatkui kohti tuntemattomaksi jääneen kylän ainoaa majataloa.

Pikaisen suihkun ja päiväunien jälkeen siirryimme majatalon keittiöön odottamaan juhla-ateriaa. Alkupalaksi saimme shotit riisiviinaa ja muutaman sekunnin kuluttua ilmeni, että sitä vaadittaisiin vielä rutkasti lisää. Loistava kokkimme Kinkku oli ilmeisesti ajomatkasta niin väsynyt, että hänen muististaan oli pyyhkiytynyt keittiöveisten käyttötaidot kokonaan. Eteemme tuotu ateria näytti siltä, että kokki olisi vain repinyt sulat irti kanasta ja laittanut sen jälkeen koko komeuden muutamalla karatepotkulla palasiksi. Siinä se ylikasvanut Tipi jälleen tuijotti meitä ketarat ojossa avonaisine silmineen ja keltaisine nahkoineen. Uunikin oli ilmeisesti asetettu vastaamaan ruotsalaisen saunan lämpötilaa, koska koko kanasta ei tainnut löytyä yhtään kypsää lihanpalaa. Päälle oli sentään lorautettu mausteeksi jotain lientä ja koristeeksi muutama viherkasvi. Jälkiruoaksi saimme riisikeittoa, jossa oli tuntemattomaksi jääneen elukan maksaa. Jouduimme juomaan vielä muutamat oluet paikalle eksyneiden espanjalaisten kanssa, jotta saisimme jotain muuta ajateltavaa viimeiseltä ehtoolliselta tuntuneen aterioinnin jälkeen.

You europeans not like chicken head, yeah? Maybe we can eat it? 

 -Kinkku

Aamu koitti ja sääukko heitti päällemme vitsauksen. Vettä satoi kaatamalla ja jouduimme muuttamaan suunnitelmia alkuperäisen sijaan. Kylmää ilmaa pelänneet Kinkku&Kankku eivät nimittäin halunneet nousta vuoristoa enää korkeammalle. He ehdottivat, että he heittäisivät meidät toista reittiä takaisin Da Nangiin, ostaisivat sieltä omilla rahoillaan meille junaliput ja antaisivat vielä 20 dollaria alennusta. Se sopi meille edellisen illan kokemuksen perusteella vallan mainiosti.

Kyseisellä reitillä ei ollut kovinkaan paljoa nähtävää. Saimme kulkea mukamas mystistä Ho Chi Minh Trailia, joka oli oikeasti vain asfaltoitu tienpätkä. Olihan maisemat näyttäviä, mutta polku tuskin näytti samalta silloin kun vietkongilaiset sitä käyttivät. Saimme myös mahdollisuuden tutustua ananasfarmiin, josta löysimme ainakin kaksi ananasta. Näimme myös padon, jonka tuottama energia myytiin Laosiin. Tosi kiva pato. Niin kiva, että sinne on päästävä vähintään viisi kertaa uudestaan. Lopulta heiteltiin vauhdista yläfemmoja ohikulkeville lapsille ja Da Nangissa käppäiltiin katsomassa Marble Mountain, jossa oli temppeleitä luolissa. Kuinka moni ihminen haluaa oikeasti nähdä kaikki aasian temppelit? Olivat ne sitten riisipellolla tai luolassa, kaikki näyttävät samalta.

Hanurit hellinä hyppäsimme prätkien kyydistä Da Nangin juna-asemalla, otimme väkinäiset yhteiskuvat ja suuntasimme lippuluukulle. Kinkku kävi kärsimättömäksi, kun joutui jonottamaan kymmenen minuuttia ja välillä huutelikin joitain voimasanoja omalla kielellään. Välillä hän opasti ylpeänä meille, kuinka junaliput kannattaa ostaa asemalta, koska matkatoimistot veloittavat ekstrahintaa. Emme viitsineet sanoa tulleemme junalla juuri kyseiselle asemalle jo kerran aikaisemmin. Sekavan lippuluukkusähellyksen jälkeen supliikkimies Kinkku onnistuikin saamaan istumapaikat melko läheltä toisiaan. Välissämme oli ainoastaan neljä junavaunua. Saimme kuitenkin hieman naurunaihetta, koska Kinkku ei onnistunut saamaan meille kaikkein halvimpia lippuja Concorden saadessa istua pehmustetuilla penkeillä täpötäydessä junassa. Päästiinpähän ainakin pois mopoherrojen hellästä huomasta. Kyseiset miehet eivät saa koskaan kantaa Nosey Riders MC:n tunnuksia.

Tämän kirjoituksen julkaisemiseen on käytetty aikaa noin kymmenen tuntia, koska nettiyhteytemme on äärimmäisen hidas ja temppuileva. Tallennusominaisuus poistui myös yhteyden katkeamisen myötä ja pari kertaa on jouduttu kirjaamaan suunnilleen samat asiat uudestaan. Kiukuspäissään ei välttämättä enää muista mitä kaikkea on halunnut sanoa, mutta onneksi Wikipedia osaa kertoa edellisten alueiden historiasta hyvin. Me emme kirjaimia enää niiden kuvailuun jaksaneet käyttää. Tiedonjanoisille Google tarjoaa varmasti myös kuvamateriaalia aiheista.

P.s. Brittiläisen televisiotuotannon ykkösnimi on Sir David Attenborough, mutta hän tekee asiaohjelmia.

Rakas päiväkirja, dear diarrhea...

Paljon on kerennyt muovipusseja virtaamaan Mekongjoessa sitten edellisen kirjoituksen. Lähipäivät on edetty melko hurjalla tahdilla pitkin ja poikin Vietnamin keskiosaa, eikä aikaa kirjoittamiselle juuri ole ollut. Tässä tulee lyhyt kooste noin viikon takaisista asioista, mutta ihan nykyhetkeen emme käytettävissä olevassa ajassa ehdi. Niin paljon on kerrottavaa.

Hoi Aniin saavuttuamme yritimme änkeä samaan majapaikkaan, kuin uusi brasilialainen tuttavamme. Hostelli oli kuitenkin täynnä ja viereiset olivat liian tyyriitä. Pienen matkan päästä löysimme kuitenkin pienen murjun, josta lohkesi huone kymmenellä taalalla. Vastaanottovirkailija oli sen verran mukava mimmi, että sai meidät vakuuttumaan hotellinsa viihtyvyydestä. Kämppä tosin oli täysin homeessa ja kylpyhuoneen sähkövedot olisivat tehneet ammatissaan viihtyvästä rakennustarkastajasta välittömiä purkutuomioita jakelevan itsemurhapommittajan.

Kaupungin/kylän keskusta vaikutti alkutarkastelun jälkeen sen verran turvalliselta, että ajattelimme pitkästä aikaa ottaa muutaman huikan. Katselimme pari tuntia keski-ikäisten turistien löntystelyä kadunvarressa olleesta ravintolasta ja yritimme arveilla kulkijoiden kansallisuuksia seuranamme pullollinen kuivaa espanjalaista valkoviiniä. Pimeyden laskeutuessa lähdimme itsekin kuljeskelemaan paperilyhdyillä valaistuja katuja vailla määränpäätä, kunnes kuulimme joen rannasta epämääräistä mölinää. Torille oli tuotu satoja tuoleja paikalliselle yleisölle, ja niiden eteen oli rakennettu suuri esiintymislava, jonka päällä joku kävi aina vuorollaan mölyämässä karaokea. Ensimmäinen esitys oli jo niin tragikoominen, että lähdimme nopein askelein takaisin kohti keskustaa. Vietnamilaiset ovat kaikesta päätellen erittäin innokasta karaokekansaa, vaikka peruskoulun opetussuunnitelmassa ei ilmeisesti vielä käsitellä niinkin turhamaista asiaa, kuten musiikinopetus.

Loppuillasta otettiin mopotaksi parin mutkan kautta kämpille ja jouduimme taistelemaan kuljettajan kanssa lopullisesta hinnasta. Kuski oli vienyt meidät viimeisenä baariin, jonka tiesi olevan jo kiinni. Kun halusimme kyydin takaisin kämpille, hän pyysi samaa maksua kuten aikaisemminkin. Emme suostuneet maksamaan pyydettyä hintaa, vedoten hänen huijaustaktiikkaansa. Pikkukaupungissa kasvanut kuski edelleen väitti olevansa täysin tietämätön asiasta ja kun kovensimme äänenpainoa, hän aloitti murjotus-/mykkäkoulun 5-vuotiaan lapsen tavoin. Tästä ällistyneenä lähdimme kävelemään kohti ovea, kunnes hän juoksi perään ja hyväksyi hintamme. Vekkuleita ovat mopoveijarit.

Toisena aamuna otimme fillarit alle ja päätimme polkea kohmelon pois. Otimme suunnaksi kolmen kilometrin päässä sijainneen rannan, vain todetaksemme meriveden olevan liian kylmää ja myrskyisää uimiselle. Kaiken lisäksi "pysäköinnistä" olisi pitänyt maksaa dollari per fillari, joten sotkettiin hieman loitommas ja heitettiin pyörät viidakkoon. Pettyneenä meren pauhuun, poljimme takaisin, söimme hyvät sapuskat, ostimme naposteltavaa ja siirryimme hotellihuoneeseen loppuillaksi katselemaan youtube-videoita, imppaamaan homeitiöitä ja syömään itsemme taas onnellisiksi.

Kolmantena aamuna otimme raskaat aseet käyttöön ja vuokrasimme molemmille omat ankkaskootterit. Thaimaan Koh Changilla perustettu Nosey Riders Motorcycle Club sai ensimmäisen alajaoksensa siis Hoi Aniin. Olimme kuulleet joltain paikalliselta, että 40km päässä sijaitsisi Vietnamin oma Maailman kulttuuriperintö -statuksen saanut My Son -niminen temppelialue, joka on kuin pienempi versio Kambodzan Angkor watista. Sinne oli pakko päästä. Hieman yli tunnin ajamisen jälkeen saavuimmekin paikalle hyvissä ajoin ennen bussituristeja.

Parkkipaikalla mukaamme tempautui suuren partansa kanssa hieman nääntyvää joulupukkia muistuttanut espanjalainen herrasmies, joka oli omien sanojensa mukaan kiertänyt yksin polkupyörällään maailmaa jo puolentoistavuoden ajan. Väittämää ei ollut vaikea uskoa resuisten vaatteiden ja puheliaisuuden perusteella. Ulkoisesta habituksesta päätellen olisikin voinut kuvitella hänen erakoituneen jo viime vuosituhannella. Mies oli kuitenkin jonkin sortin älykkö ja hänen tarinoitaan oli mukava kuunnella patikkamatkalla parkkipaikalta temppelialueelle.

Perillä Rosamundaa odotti miellyttävä yllätys. Näytti siltä, kuin olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin lapsuusmuistoihin asti. Hetkeen, joka koitti ala-aste -ikäisenä Tanskan Billundissa. Olimme tulleet uudestaan Legolandiin! Siellä täällä hoidetussa puutarhassa lojui valtavia rakennuspalikkakasoja ja niistä oltiin jopa rakennettu mökkejä ympäriinsä. Pientä harmitusta tosin toi se, ettei lego-ukkoja näkynyt missään ja rakentajat olivat käyttäneet erivärisiä palikoita talojen rakennusmateriaaleina saaden aikaiseksi hullunkurisen lopputuloksen. Oliskohan taas ollu eestiläisiä "timpureita" nikkaroimassa.

Noh, leikki sikseen. Olihan siellä jopa muutamia ihan näyttäviäkin muinaisia kivikasoja. Historian havinaa kuului myös alueen lukuisista suurista kuopista, joita amerikkalaisten sodanaikaiset lentopommit olivat saaneet aikaiseksi. Alueella väitettiin sodan aikaan piileskelevän Vietkongin sissejä ja silloinhan se oli myös tuhottava. Ilman pommeja temppelit olisivat voineet olla vielä jollain tavoin ehjiä, eikä niitä olisi tarvinnut kunnostaa nykyaikaisilla tiilillä turisteja varten. Sotahistoriansa vuoksi ihan mielenkiintoinen kohde, mutta Kemissä sijaitseva lumilinnakin on vaikuttavampi ilmestys kuin alueen rauniot.

Loppuillasta Concorde pääsi viimein käymään käsiksi siihen, mistä Hoi An on oikeasti tullut tunnetuksi, nimittäin shoppailuun. Kaupunki on täynnä mittatilaustyönä valmistettavien asusteiden myymälöitä ja tilauslistalle osuikin kaksi paria sandaaleita. Yhteensä 38 dollaria maksaneet sandaalit olivat huokeat, mutta miesten kengistä olisi joutunut maksamaan melkein saman verran kuin suomalaisissa kaupoissa. Rosamunda jätti ostamatta, koska ei kokenut haluavansa paukutella henkseleitä vietnamilaisilla mittatilauskengillä, jotka näyttävät kuitenkin samalta kuin vastaavanlaiset tuotteet megamarkettien hyllyillä. Hoi An on kuitenkin erittäin suositeltava paikka, jos haluaa ostaa istuvan iltapuvun tai smokin jollain omalla lisämausteella, kuten vaikkapa strategisten alueiden pullennuksilla.

Neljäntenä aamuna pohdimme jo siirtymistä seuraavaan paikkaan, kun aamupalapöytäämme istahti oikealla moottoripyörällä kulkenut paikallinen mies. Tai oikeastaan Taru sormusten herrasta -elokuvista tuttuja taistelukääpiöitä muistuttanut lyhyenläntä herra esitteli itsenä sekä yrityksensä toimintatavat ja sai meidät kiinnostumaan asiastaan. Sovimme uuden tapaamisen parin tunnin päähän ja siirryimme googlettelemaan miehestä lisäinformaatiota. Tapaaminen koitti melko pian ja päättyi myös yhtä nopeasti kädenpuristukseen. Seuraavassa kirjoituksessa Nosey Ridersin tarina jatkuu jälleen entistä hurjempana.

P.s. Temppelinähtävyydestä (ja myös muista) vielä huomautettakoon, että maksoimme portilla lipuista 100000 dongia, jotta pääsimme sisään. Parkkipaikalla jouduimme taas maksamaan pysäköintimaksua parikymmentätonnia lisää. Emme voi mitenkään ymmärtää, miten voi olla niin suunnattoman vaikeata sisällyttää kaikki maksut samaan pakettiin, varsinkin kun koko sirkusta pyörittää valtioksi kutsuttava instituutio. Joissain nähtävyyksissä jopa vessan käyttämisestä seuraa erillinen lasku. Ensi kerralla tuomme omat huuhteluvedet, laukunkantajat, valokuvarekvisiitat ja parkkipaikat mukanamme.

Saigon shake's

Saigonista ei jäänyt jälkipolville kovinkaan paljoa kerrottavaa. Suurin syy tarinoimattomuuteen löytyy vatsabakteereista, jotka saivat meidät kilpaa kokeilemaan majatalon wc-istuimen kestävyyttä. Pari päivää jouduttiin kävelemään rauhakseltaan vessan, sängyn ja parvekkeen väliä, lukemaan kirjoja ja kyyläilemään ihmisten elämää facebookista. Parvakkeelta käsin oli tarjolla myös loistavaa ilmaisviihdettä, kun paikallinen nuori pelimies myi salamyhkäisesti ja hermostuneesti laittomia pillereitä asuntomme edustalla. Mies(poika) piilotteli pillereitään jossain skootterinsa rakenteissa ja kanniskeli taskussaan suurta setelinippua. Juttelemaan ryhtyvät asiakkaat hän ajoi saman tien pois epävarmoin elkein. Oltaisiin jätetty meidän majatalon isännille tippiä, elleivät he olisi jollain tavalla olleet osallisina kuistiltaan tapahtuvaan nappikauppaan. Saivat varmasti riittävästi valuuttaa sieltä suunnasta.

Kuten aiemmin jo kerroimme, majoituimme vanhan pariskunnan taloon Pham Ngu Laon alueella. Paikka oli saanut nimensä länsimaalaisten suosimasta hotellikadusta, joka kulki Esplanadin tapaisen puiston vierustaa. Ilmeisesti majoitus-, ravintola- ja matkustusbisnes on vuosien saatossa levinnyt muihin kortteleihin ja kaikkea härdelliä on vain alettu kutsua yksinkertaisesti vain yhdellä nimellä. Suurimmat ja kalleimmat liikkeet sijaitsivat tietysti pääkatujen varsilla, mutta huomasimme hyvin nopeasti, että kaikki hauska löytyy rottien ja torakoiden kansoittamilta pimeiltä sivukujilta.

Aivan ensialkuun itsesuojeluvaisto väitti kiven kovaa, ettei käytäville kannata mennä. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, kun huomasimme miten rentoa porukkaa siellä oikeasti lymyili. Suurena apuna oli tietysti majatalomme isäntäväki, jotka asuivat vastaavanlaisella kujalla ja vinkkasivat tutustumaan ympäristöön. Erinomaisena esimerkkinä mainittakoon eräällä kujalla paikkaansa pitänyt hedelmäjuomamyymälä, nimeltään Five boy number one. Kujalla oli metallisen kokoontaitettavan pöydän päällä muutama muovihedelmä ja niiden päälle jätetty listat tarjolla olevista vaihtoehdoista ja hinnoista. Tilaus kirjattiin itse paperille, ojennettiin työntekijälle ja sitten siirryttiinkin pikkuruisen muovijakkaran päälle vartomaan. Muutaman minuutin kuluttua nurkan takana olleista tehosekoittimista tuotiin isossa muovimukissa todella tuoreen makuinen hedelmäjuoma, jonka päälle oli vielä leikattu muutama siivu valittuja hedelmiä. Vastaavanlainen juoma puolet pienemmällä annoskoolla ja hanavedellä jatkettuna olisi maksanut turistikaduilla yli kaksinkertaisesti. Five boysien terveellisestä juomasta tuntui olevan apua myös vatsatautiimme.

Viimeinen päivä Saigonissa oli oikeastaan kaikkein hauskin. Aamupalapirtelöiden jälkeen suuntasimme rinkat selässä kuljeksimaan viimeisen kerran syrjäkujia. Emme olleet ehtineet oikeastaan kuin yhden kadun yli, kun Concorde spottasi kauneussalongin. Hetken keskustelun jälkeen hän istuikin nojatuolissa kädet ja jalat vesikulhoissa odottamassa mani- ja pedikyyriä. Rosamunda tilasi itseleen oluen ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan tulevia toimenpiteitä. Kynsiviila viuhui vimmatusti ja ilmatilan peitti kuolleen ihon jäännökset. Onnesta soikeana hän päätti vielä tilata jonkin ranskalaisen tuherruksen kaikkiin kynsiinsä. Pensseli alkoi heilumaan ja hetken päästä kynsien kärkiin muodostuikin valkoisia viivoja ja loput kynnestä maalattiin läpinäkyvällä maalilla. Läpinäkyvällä maalilla? MIKSI?

Samaan aikaan salongissa ollut paikallinen nainen oli saanut omat kyntensä valmiiksi ja poistui paikalta. Nyt toinen työntekijöistä oli vapaa ja yllätti Rosamundan täysin kysymällä haluaisiko hänkin ehostuksen. Punastunut ja mykistynyt suomipoika vain tuijotti hölmistyneenä ympäristöään, yrittäen etsiä mahdollisimman nopeaa pakokeinoa tukalaan tilanteeseensa. Concordelle riitti nanosekunnin mittainen vilkaisu kumppaninsa saastaisiin jalkoihin ja hän ilmoittikin vapautuneelle työtekijälle Rosamundan ottavan mielellään pedikyyrin. Ilmeestä päätellen työntekijän sydän jätti muutaman lyönnin välistä, kun hän huomasi tulevan projektinsa. Syvän huokauksen saattelemana hän haki työkalupakkinsa ja alkoi hommiin. Sen jälkeen salongissa ei ollutkaan enää kovin rauhallista. Seuraavat viisitoista/kaksikymmentä minuuttia tytön suusta tulvi sanoja suurella ryöpyllä, eikä paikallista kieltä tuntemattoman tarvinnut olla fonetiikan asiantuntija päätelläkseen tytön pohtivan vakavasti omaa uravalintaansa. Rosamunda pysyi koko toimituksen ajan vaiti, kiitti, maksoi, pyysi useasti anteeksi ja poistui heti tilaisuuden tullen.

Järkyttävän kokemuksen jälkeen suuntasimme lähipuistoomme lukemaan kirjaa. Joduimme jälleen hätistelemään satunnaisin väliajoin aurinkolasikauppiaita ja muita krääsämestareita tiehensä. Samoin meinasimme tehdä eräälle mummelille, jolla oli omituisia muoviputkia myytävänä. Mummo ei ymmärtänyt poistua ensimmäisestä päiden pyörittelystä, vaan otti yhden putkista esille ja veti sen sisältä esineen, joka herätti kiinnostuksemme. Kyseessä oli hieman sulkapalloa muistuttanut kyhäelmä, jonka kärjessä oli puolipallon sijaan jousella varustettu lieriön muotoinen kappale. Mummeli haastoi Concorden kokeilemaan pelailua, johon hän kohteliaasti myös suostui. Mummo selitti lyhyesti ohjeet: sulka on pidettävä ilmassa footbagin tavoin, sillä erotuksella, että kaikkia ruumiinosia sai käyttää. Helpon näköinen peli osoittautuikin yllättävän vaikeaksi kahden naisen huitoessa tyhjää ja keräillessä sulkaa jatkuvasti maasta. Lopulta mummo sai suostuteltua meidät ostamaan kyseisen härvelin yhdellä dollarilla. Olimmekin jo jonkin aikaa pohtineen jonkin typerän rantalelun ostamista.

Mummon poistuttua Rosamunda kaappasi laitteen itselleen ja entisenä jalkapalloilijana yritti pomputella sulkaa jaloillaan ilmassa. Lähinnä myötähäpeää muissa paikallaolleissa herättänyt näytös kesti vain parin minuutin ajan, kunnes eräs lippalakkipäinen paikallinen nuorukainen halusi osallistua pomputteluun. Nuori mies oli pelissä selkeästi kehittyneempi ja Rosamunda saikin jatkuvasti pahoitella sulan karkaamista pusikoihin. Joidenkin minuuttien kuluttua Rosamundan osumatarkkuus alkoi kuitenkin parantua ja sulka pysyi välillä ihan kelvollisen ajan ilmassa. Hetken kuluttua duosta muodostui trio, kun eräs australialainen mies halusi myös osoittaa palloilukykynsä. Henkselit paukkuen mies kertoi omistavansa ainakin viisi sulkaa kotimaassaan, mutta jättänyt pelaamisen melko vähälle. Pelituntuman katoamisen huomasi selkeästi, koska nyt hänestä oli muodostunut se henkilö, joka varmasti valittaisiin viimeisenä pihapelijoukkueeseen. Seuraan liittyi vielä hetken kuluttua toinen paikallinen mies ja ilmeisesti hänen tyttöystävänsä ja pelistä tuli jopa ajoittain nautinnollista.

Samaan aikaan penkillä istuneen Concorden luokse suuntasi kahden tytön ja yhden pojan vahvuinen paikallinen opiskelijajoukko. Aluksi hieman ujoilta vaikuttaneet nuoret yliopistoihmiset halusivat vain tulla keskustelemaan vaaleahiuksisen länkkärin kanssa, koska kaipasivat parannusta englanninkielentaitoihinsa. Keskustelussa puitiin kaikkea maan ja taivaan väliltä ja eräs tytöistä osasi jopa sanoa "hyvä" ja "mitä kuuluu". Keskustelu sai kuitenkin päätöksensä pallopelien loputtua, kun varpaista päälakeen asti omassa hiessään rypevä Rosamunda saapui paikalle. Kirkkaanpunaisena hohtaneet kasvot, epänormaalin voimakas perspiraatio ja paljain jaloin pelatun pallopelin pikimustaksi värjäämät kintut riittivät keskusteluntappajiksi. Siihen meni sekin pedikyyri. Opiskelijat poistuivat vähin äänin samalla, kun Rosamunda yritti saada pulssinsa putoamaan kahdestasadasta lyönnistä edes aavistuksen alas.

Yksi pallopeliin osallistuneista paikallisista neuvoi meille erittäin hyvän ravintolan lähistöltä. Päivällisen jälkeen poistuimme juna-asemalle odottelemaan sisäänpääsyä seuraavaan kyytiimme. Maksoimme lipuista yöjunan makuuvaunussa Da Nangiin yhteensä 80 euroa ja vaikka se hieman kalliilta kuulostaakin, jokainen centti oli maksun arvoinen. Kertaakaan Aasiassa matkustaessamme emme ole kulkeneet niin mukavalla kyydillä. Saavuimme perille kahdentoista aikaan seuraavana päivänä ja ruumiimme olivat saaneet ansaitsemansa levon ripuliepisodien jälkeen. Otimme junassa tapaamamme brasilialaisen Victorin kanssa taksin suoraan Hoi Aniin ja täältä nyt kirjoittelemme.

Loppuun sanottakoon vielä muutama kaunis sana paikallisista asukkaista Saigonissa. Kuten mainittu, emme saaneet milloinkaan aihetta pelkoon kulkiessamme kaupungin nuhruisilla kujilla. Isoja tuloeroja oli havaittavissa melkein joka puolella ympärillämme, mutta silti vaikutti ihmisten olevan edes jollain tavalla tyytyväisiä kohtaloonsa. Paikallisten innostus englannin puhumiseen ja vilpittömään auttamiseen tuli myös täytenä yllätyksenä. Kaupungin todellisen meiningin ymmärtäminen vaatisi kuitenkin enemmän kuin muutaman pöntöllä vietetyn päivän. Päällisin puolin saimme kuitenkin sellaisen kuvan, että paikalliset osaavat suhtautua elämään huomattavasti rennommin, kuin naama irvistykseen väännetyillä helsinkiläisillä. Vielä ei ole ainakaan kovin suuri kaipuu takaisin byroslaviaan.

P.s. Rosamundan henkilökohtainen mielipide: pedikyyri on maailman turhamaisin keksintö.