Home sweet homo

Pelko kiinalaisen uudenvuoden ruuhkista sai meidät asioimaan hyvin pikaisesti Bangkokissa. Matkustimme heti ensi töiksemme Sri Lankan suurlähetystöön ja onneksemme saimmekin tuplaviisumit seuraavana päivänä hakemuksen täyttämisestä. Lähetystö sijaitsi Sukhumvitin alueella, jossa emme vielä olleet pahemmin käyneet. Alueella oli runsaasti pilvenpiirtäjiä ja kaikki näytti todella siistiltä, joten oli melkoisen mukavaa nähdä taas jotain uutta muuten niin syntisessä miljoonakaupungissa. Emme jääneet kuitenkaan tuhlaamaan hupenevia pennosiamme italialaisten muotitalojen liikkeisiin, vaan varasimme samalle illalle bussikyydin ja seuraavalle aamulle lauttakyydin.

Bussissa kiersi matkustajaturvallisuuden tai vakuutusasioiden vuoksi lista, johon jokaisen tuli kirjoittaa nimensä ja kotimaansa. Huomasimme listasta, että meidän lisäksemme vankkurissa kulkee maanmies. Hetken ympärillemme katseltuamme havaitsimme sinisilmäisen ukkelin, joka ei voinut olla muuta kuin suomalainen. Avasimme keskustelun Kaapo -nimimerkillä kulkevan herran kanssa taukopaikalla. Kaapo ei kuitenkaan vielä tuolla hetkellä ollut kaikkein skarpeimmillaan, koska hän oli joitain minuutteja aiemmin ahminut kourallisen unipillereitä. Päätimme jatkaa juttelua aamuherätyksen jälkeen.

Pääsimme Chumphonin satamaan ennen auringonnousua ja avasimme keskustelun uudestaan. Saimme selville, että Kaapo oli kiertänyt lähes täysin saman reitin, kuin mekin ja oli aikeissa viihtyä tulevassa kohteessamme vain sukelluksen alkeiskurrsin ajan. Tunnin kestäneiden höpinöiden jälkeen saimme ilmoituksen, että laiturissa levännyt alus on lähtövalmis. Hyppäsimme kippoon sisään ja yritimme jatkaa muutaman tunnin mittaiseksi jääneitä yöuniamme. Uinuminen jäi kuitenkin vain ajatuksen tasolle, koska vieressäme sijaitsi aluksen ainoa ilmastointilaite, jossa ei ollut säätöpainikkeita ja tietysti joku valopää oli ajatellut, että trooppiselle paratiisisaarelle on kaikkein mukavinta matkustaa arktisessa ilmastossa. Kolmen tunnin hyytävän matkanteon jälkeen saavuimme viimein Mae Haadin satamaan Koh Taon saarella. Tuntui siltä kuin olisimme taas tulleet kotiin neljän vuoden jälkeen. Satamassa syödyn aamupalan jälkeen suuntasimme saksalaisen pariskunnan omistamaan moponvuokrauspuljuun, joka oli sangen nokkelasti saanut nimen Lederhosen (nahkahousut). Me otimme tällä kerralla vain yhden menopelin ja Kaapo auttoi meitä tavaroiden kuljettamisessa omalla mopollaan. Päästyämme perille majapaikkaamme sanoimme Kaapolle hyvästit, koska hänen majapaikkansa sijaitsi saaren toisella puolen.

Astelimme The Earth House -nimisen majapaikan puisten porttien lävitse "aulabaariin", jossa työskenteli burmalainen vanhempi herrasmies nimeltään Fanta. Hän tunnisti meidät pienellä viiveellä, koska edellisestä kohtaamisestamme oli jo ehtinyt kulua neljä vuotta. Lopulta, kun työmiehen hehkulamppu syttyi ja hymy nousi korville, alkoi hän etsimään majatalon omistajaa. Kyseinen nainen löytyi viimein "beer gardenin" eli olutpuutarhan viereen rakennetusta puumajasta mukanaan kaksi seuralaista. Paikalla oli majatalon omistajan Perryn lisäksi suomessa aiemmin tapaamamme nainen Raija ja hänen lapsensa Hyundai. Saimme varsin lämpimän vastaanoton ja kylmät oluet. Ehdimme keskustella kuulumisista vain hetken aikaa kunnes seuraamme saapui myös Hyundain Austraalialainen isä Kei. Tunsimme hänet jo muutaman vuoden takaa ja jouduimme juomaan uudet tervetuliaisjuomat, koska hän ei ennättänyt edelliselle.

Hetkeä myöhemmin paikalle kurvasi myös nuorempi - meille entuudestaan tuntematon - suomalaismies nimetään Zumba. Esittelyiden, kilautteluiden ja lyhyiden turinoiden jälkeen Zumba poistui yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja samalla ovenavauksella sisään heilahti hippipariskunta. Heitä emme olleet tavanneet aiemmin ja kuten länsimaiseen käytöstapamalliin kuuluu, Rosamunda lähestyi miespuolista hippiä valmiina kättelemään. Hippi huomasi käden ojennuksen ja totesi yllättäen "I do hugs" ilmoittaen halunsa halata. Rosamunda hämmästyi ja jähmettyi paikalleen huomatessaan hipin käsien kietoutuvan ympärilleen kuin kuristajakäärmeet. Kasvot kiukusta punoittaen Rosamunda kykeni kertomaan oman nimensä, mutta juuri sen enempää sanoja ei parivaljakon kesken vaihdettu. Kansakuntaa vuosikausia askarruttanut kysymys "saako hippiä pamputtaa?" sai viimein vastauksensa. Kyllä saa. Nimittäin itsepuolustukseksi, jos tuollaisia temppuja alkaa tekemään ventovieraille.

Seuraavat päivät menivätkin erilaisten aktiviteettien parissa ja pankkiautomaatilla juostiin jakuvasti. Rosamunda suoritti yksipäiväisen sukelluksen kertauskurssin, koska edellisestä kerrasta oli jo kulunut useampi vuosi. Concorde kävi puolestaan suppaamassa (surffilaudan päällä seistään ja melotaan) rantavesissä. Kävimme yhdessä Raijan ja Kein kanssa wakeboardaamassa ja seuraavana päivänä isomman porukan kanssa vuokrasimme veneen ja kipparin käyttöömme päiväksi. Sillä reissulla kiersimme koko saaren, aina välillä snorklaten kilppareiden ja haiden seassa, sekä pomppien lätäkköön kivien päältä. Jossain vaiheessa huudettiin kilpaa vokaaleja kun rausku pomppasi merestä muutaman metrin kaarella.

Illat kuluivat yleensä uusia ystävyyssuhteita luoden ja heittäen tikkaa olutpanoksista tai pelaten minigolfia viinaämpäreistä. Rahaa paloi isolla kädellä siksi, että riisi- ja nuudeliannokset saivat jäädä sivuun ja ruokalistaltan täyttivät pizzat, pihvit, savulohisalaatit ja maailman maukkain spydäri. Kaikki oli tietysti hieman kalliimpaa kuin mantereella, koska pieni ja kukkulainen saari kykenee tuottamaan ainoastaan sähköä. Kaikki muu tuodaan mantereelta ja logistiset kustannukset nostavat tietysti kauppojen hintalappuja.

Tässä kohdassa voi lopettaa Mirja-Mummille lukemisen ja kertoa vain kovasti terveisiä!

Viimeistä edeltävänä iltana Rosamunda ja Zumba olivat saaneet Perryltä luvan järjestää poikien illan majapaikan baarissa. Feministeille tiedoksi: tämä ei suinkaan tarkoittanut, että naiset eivät olleet tervetulleita. Pikemminkin päinvastoin. Illan teema tuli musiikkisoittolistasta, joka piti sisällään Backstreet boysia, East 17:a, Take thatia, Westlifea, George Michaelia, James Bluntia, Boy Georgea ja kaikkia muita iloisia veijareita, joita nuoret pojat pitävät idoleinaan. Syrjintää oli kuitenkin sen verran havaittavissa, että kyseessä oli Perryn päätöksellä kutsuvierastilaisuus. Tämäkin vain siitä syystä, että Thaimaan laki kieltää jyrkästi julkisen alastomuuden ja ennusmerkit tämän kaltaiseen siveettömyyteen leijuivat kauan ilmassa. Eikä Perry väärässä ollut.

Baari suljettiin yleisöltä klo 21:30 ja sen jälkeen pojat tarttuivat ohjaksiin. Rosamunda alkoi ottaa juomatilauksia vastaan, samalla kun Zumba valmisteli vapaaseen jakoon useita kymmeniä shotteja. Nostalgisista kappalevalinnoista hullaantuneet ihmiset innostuivat juhlimaan oikein olan takaa ja baarirakennuksen tukipilarien soveltuvuus tankotanssiin testattiin varmaankin jo kolmannen kappaleen aikana. Poikakaksikolla oli kova työ saadakseen valtoimenaan riekkuvien asiakkaiden juomatoiveet toteutettua. Jossain vaiheessa juomia oli pöydissä liikaakin ja joku tajusi, että yhden juoman saa nopeasti loppumaan, jos sen kaataa toisen henkilön päähän. Ajatus vaikutti kaikista mukavalta ja nopeasti yksi jos toinenkin juhlijoista oli myös ulkopuolisesti täynnä alkoholia. Kastuneista vartaloista juhlijat muodostivat sangen ovelasti aasinsillan seuraavaan tempaukseen. Yleisön pyynnöstä baaripojat alkoivat ranteet jo valmiiksi hellinä, täytellä pöydillä makoilevien puliukkojen napoja, muiden puliukkojen odottaessa kuola valuen omaa vuoroaan päästä imemään vodkatilkka nöyhtäisestä navasta. Palan painikkeeksi viinassa marinoituneet ihmisrauniot alkoivat koristella toisiaan kaapin perukoilta löytyneellä kermavaahtospraylla.

Majatalon suihkut olivat läträyksen vuoksi kovassa käytössä. Voi olla, että juuri peseytyminen ja sen tuoma hetkellinen vapaa alastomuus sytytti tulilangan palamaan loppujysäykselle. Perry siiryi viisaana porttivahdiksi, sillä hän oli nähnyt jo kaukaa, ettei thaimaalaisia virkamiehiä tai suomalaisia sisäministereitä tarvita seuraamaan tulevaa esitystä. Alaston suomalainen miesvartalo kieppui sulavasti baaritiskin yllä, tankoon takertuneena, samalla kun taustalla loistava thaimaalainen tähtitaivas korosti entisestään illan maagisuutta. Mikäli ilta olisi filmatisoitu, se pyörisi kotimaan teattereissa nimellä Takakivenpyörittäjien kylä ja kansainväliseen levitykseen lähdettäisiin varmaan otsikolla 50 shades of gay. Tapahtuma vaikutti siis muuten hyvin tavalliseslta perjantailta Kontulassa, mutta vain sillä erotuksella, että kukaan ei tapellut. Ilmassa oli vain rakkautta yli sukupuolirajojen. Mitä muuta paratiisisaarelta voisi odottaakaan.

P.s. Törmäsimme Kaapoon vielä useamman kerran saarella ja hän - niin kuin useimmat ihmiset - päätti jäädä vielä seuraavalle kurssille. "Jos olis vielä yhen päivän lisää"

P.p.s. Meidän toimestamme yksikään kuva viimeisestä illasta ei päädy nettiin, joten asianomaisilla ei huolta.

P.p.p.s. Jotain piti vielä kirjoittaa, mutta kun ei enää jaksa. Ylihuomenna ollaan jo himassa ja pitäis vielä kuukauden setit setviä julki. Jauhetaan dadaa vaikka politiikasta tai emäspariperiaatteista, kun nähdään ja lueskelkaa näitä juttuja mielummin täältä.

Tarina kahdesta sotilaasta

Meillä oli alun perin tarkoitus kulkea Laosista Kambodzaan ja käydä katsomassa sen pohjoisosassa sijaitseva Siem Reapin kaupunki. Sieltä olisimme voineet tehdä muutamana päivänä retken Angkor Watin temppelialueelle. Kyseessä on jälleen UNESCO:n maailmanperintölistalle päässyt kohde, joka käsittää ilmeisesti maailman suurimman yksittäisen temppelialueen. (Lähde?) Se on ehdottomasti Kambodzan suurin ja kuuluisin nähtävyys, ja tätä myöten kävijämäärät ovat sen mukaiset. Mikäli olisimme halunneet nähdä kyseisen kompleksin, meidän olisi pitänyt hommata 40 n. euroa per lärvi maksavat viisumit uudestaan. Niitä olisi tietysti seurannut korotetut hotellihinnat ja ökykalliit turistikierrokset temppelialueella krääsäkauppiaiden ja miljoonan kiinalaisen seurassa. Se ei enää vastannut meidän käsitystämme mukavasta matkustamisesta ja päätimme kiertää Kambodzan kokonaan.

Päästyämme siis Papan veneellä Don Detiltä takaisin mantereelle, hyppäsimme minibussiin ja matka jatkui satamasta takaisin Pakseen. Odottelimme paikallisen matkatoimiston edessä puolisen tuntia, kunnes toinen minibussi noukki meidät ja muutaman muun, viedäkseen meidät lähellä sijainneelle rajanylitysasemalle. Kuski pysähtyi n. kolmensadan metrin päähän ja laittoi meidät lampsimaan loppumatkan. Leimapisteeseen päästyämme huomasimme paikalla olevan edellisessä tekstissä mainittu isokokoinen israelilaismies ja hänen samasta maasta kotoisin oleva tyttöystävänsä.

Mies ei ollut kuitenkaan laisinkaan niin leppoisalla tuulella, kuin aiemmin hänet tavatessamme. Hän hikoili valtoimenaan jä näytti olevan äärimmäisen jännittynyt. Lyhyen moikkauksen jälkeen mies asteli luukulle ja tuntui puhuvan virkailijalle erittäin tiukkaan äänensävyyn. Yritimme udella naiselta syytä heidän ahdinkoonsa, mutta emme saaneet kunnollista vastausta. Käsitimme heidän kuitenkin viettäneen asemalla jo ainakin tunnin verran. Hetken kuluttua he poistuivat paikalta yhtä hätäisesti kuin olivat saapuneetkin. Me aloimme täytellä virallisia kuponkeja.

Samaan aikaan luukulle saapui toinen turistilauma. Heillä oli kaavakkeet täytetty jo etukäteen ja näin ollen ehtivät meidän edellemme jonossa. Tämän lisäksi yksikään paikallinen ei välittänyt jonoista, vaan he kiilasivat aina keulille samaan tapaan kuin erään slaavilaisen valtion edustajat lappilaisilla hiihtohisseillä. Jouduimme siis odottelemaan melkoisen tovin omaa vuoroamme. Jonkin ajan kuluttua israelilaiset saapuivat takaisin ja kysyivät kohteliaasti, josko he saisivat kiilata jonossa. Heillä näytti olevan melkoinen kiire omaan autoonsa ja olimme antamassa muiden kanssa heille tilaa sumpuksi muodostuneesta "jonosta". Samaan aikaan paikalle saapui myös laosilainen korkea-arvoinen rajaupseeri ja ilmoitti tiukkaan sävyyn israelilaisten menevän lippuluukulle viimeisinä. Tunnelma alkoi olla kaikin puoin hermostunut ja päätimme jättää lisäkysymykset myöhemmäksi.

Päästyämme viimein luukulle, rajavirkailija otti passimme haltuunsa, antoi meille ainoastaan paikallisella kielellä varustellut papreilaput ja käski meidän siiryä viereiselle luukulle. Teimme näin ja luovutimme lipukkeet toiselle virkailijalle. Hän ilmoitti hinnaksi 20000 kipiä ja maksettuamme sen, saimme toiset laput, jossa luki meidän maksaneen oleskeluajan ylittämisestä. Tilanne oli hieman erikoinen, muttei kuitenkaan mitenkään yllättävä. Olimme nimittäin käyttäneet kuukauden oleskeluajastamme vain viikon. Korruptiorahan antaminen on kuitenkin niin yleistä, ettei pulssi enää rahan menettämisestä hirveästi noussut. Siirryimme takaisin ensimmäiselle luukulle ja saimme passimme takaisin.

Kuljimme rajan yli ja oli oikeastaan ilo palata takaisin Thaimaahan. Lappujen täyttelyn jälkeen meitä kohdeltiin jälleen osana paimennettavaa karjaa ja ohjattiin kädestä pitäen minibussin kyytiin. Reissasimme lyhyen matkan paikalliselle bussiasemalle, jossa meille tuotiin numeroidut paikkaliput ja ohjattiin uudenkarheaan kaksikerroksiseen turistibussiin. Istuimella oli vesipullo odottamassa ja aseman kioskilta sai ostettua naposteltavaa. Bussin lähtöön oli kuitenkin aikaa vielä vajaa tunti ja tallustelimme asemalla aikamme kuluksi. Hetken päästä paikalle kurvasi toinen minibussi kyydissään länsimaalaisia turisteja. Tilan uumenista könysi myös helpottuneen näköinen israelilaispariskunta.

Saimme viimein mahdollisuuden kysyä heidän ongelmistaan raja-asemalla. Pariskunta aloitti tarinansa kiroamalla paikalliset viranomaiset alimpaan helvettiin ja pääsi vasta sen jälkeen asiaan. Heillä ei ollut kuulemma tarvittavaa määrää rahaa maksaakseen korruptiolipuista. Suivaantuneina yllättävästä maksusta he olivat marssineet vaatimaan passejaan takaisin ensimmäiseltä luukulta. Viranomaiset eivät kuitenkaan heidän tarpeitaan suostuneet tyydyttämään. Samalla kun israelilaismies alkoi vauhkota virkailijalle ihmisoikeuksista ja muista päivän painavista puheenaiheista, nainen sujahti kopin ovesta sisään ja onnistui kaappaamaan oman passinsa takaisin. Teko oli melko hyödytön, koska hänellä ei kuitenkaan ollut vielä tarvittavia leimoja passissa. Tämä sai kuitenkin viranomaiset hiiltymään ja pariskunta vietiin kuulusteluhuoneeseen opiskelemaan paikallista kulttuuria ja käytöstapamalleja. Vasta kaikkein merkittävimpien pahoittelusanojen ja tarvittavan rahamäärän löydyttyä oli pariskunta pässyt jatkamaan matkaa.

Asiasta ei sen enempää keskusteltu, vaan hyppäsimme bussin kyytiin. Päästyämme aamulla jonnekin Bangkokin pohjoispuolen linja-autoasemista ja hätisteltyämme mörkötaksien kuljettajat tiehensä, kysyimme haluaisivatko israelilaiset jakaa taksin kanssamme Khaosan roadille. He ilmoittivat sopineensa kyydin jo jonkun toisen kanssa, mutta keskustelun tuoksinnassa ympärillemme kasaantui muitakin länkkäreitä vailla kyytiä. Yksi heistä tiesi lähistöllä olevan paikallisbussin menevän halvalla haluttuun suuntaan. Muodostimme possujunan ja aloimme hamuilla tietä bussin luokse himmeästi valaistussa terminaalissa. Emme löytäneet tietä perille ja hajaannuimme hetkeksi. Kun kokoonnuimme uudestaan, eräs kanssamatkustajista oli saanut pätevän vihjeen englantia puhuneelta paikalliselta. Menimme taas jonomuodostelmaan ja aloimme kulkea sokkeloisia käytäviä kohti vapautta. Löysimmekin tien toiselle terminaalille muutaman mutkan ja erehdyksen kautta, mutta matkan varrella laumasta oli kaatunut kaksi. Israelilaiset.

Me muut odottelimme hetken aikaa, mutta se osoittautui toivottomaksi. Hyppäsimme bussiin, maksoimme muutaman pennosen ja pääsimme turvallisesti perille. Vietimme alueella pari päivää hommaten samalla viisumeita Sri Lankaan paikallisesta suurlähetystöstä, mutta pariskuntaan emme enää koskaan törmänneet.

Nyt seuraakin tarinan opetus ja sanottakoon heti alkuun, että kumpikaan meistä ei ole millään tavalla antisemitistisiä. Natsikortit ja kukkahatut voitte siis huoletta jättää komeroon odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Emme ole myöskään tietoisia Israelin puolustusvoimien nykyisestä koulutustilanteesta tai -tasosta. Tiedämme asioista kuitenkin sen verran, että tarinassa esiintyvän pariskunnan miespuolinen päähenkilö on viettänyt kyseisessä laitoksessa kolme vuotta ja nainen kaksi. Voisi siis melko suurella todennäköisyydellä olettaa, että yhteensä viiden vuoden sotilashistorialla pariskunta ei eksyisi jonosta varttikilometrin matkalla. Mutta kun ei...

Toinen asia, joka jäi mietityttämään, oli stereotypioiden paikkansapitävyys. Aiemmin mainittu 20000 kipin summa vastaa noin kahta euroa. Pariskunnalla oli kasassa 15000 kipiä. Puuttuvan summan olisi varmasti kuka tahansa matkaaja antanut ilomielin heidän käyttöönsä, koska kyseinen valuutta on melko arvotonta. Tässä tapauksessa ylpeys kävi kuitenkin lankeemuksen edelle ja lakkia ei haluttu ottaa kouraan. Pienen kip-läjän lisäksi heillä oli huomattava summa Thaimaan bahteja, joilla olisi pystynyt maksamaan kokonaisuudessaan vaaditun summan, mutta tietysti pienellä korotuksella. Alueelta löytyi myös pankki, josta olisi saanut paikallista valuuttaa, mutta sekin olisi veloittanut muutaman euron nostopalkkiota. Heidän mielestään oli siis kannattavinta aloittaa huutoraivokohtaus kaakkoisaasialaisen kehitysmaan läpeensä korruptoituneita virkailijoita kohtaan viidenkymmenen centin tähden.

Töllöstä tuli aikoinaan brittiläinen sarja nimeltään Paritellen. Eräässä sen jaksoista vitsailtiin tilanteista, jolloin ei saisi nauraa, mutta kun naurattaa niin perkeleesti. Noh... Kuvitelkaapa tilanne, kun pariskunta saapui kärsimyksensä jälkeen edelleen hieman poissaolevana bussiasemalle kertomaan seikkailustaan. Tuossa samassa hetkessä mieleen ei varmasti tulvinut juutalaisten piheydestä kertovia vitsejä. Ei sitten ainuttakaan. Rosamunda ei ollut lainkaan punainen.

Dear Mama...

Esipuhde (eng. foreskin):
Viimeiset pari viikkoa on vedetty niin tiukasti loimu hanuria kärventäen, että kirjoitukset ovat jääneet taas entistä vähemmälle. Tämänkertainen juttu sijoittuu edelleen Laosiin, vaikka olemme ehtineet käydä sen jälkeen kolmessa muussa valtiossa. Nyt olemme Sri Lankan Negombossa ja huomenna vaihdamme jälleen paikkaa Malediiveille. Voi olla hyvinkin mahdollista, että siellä emme pääse netin äärelle. Tällä vauhdilla viimeisen matkaviikon tapahtumat julkaistaan jossain juhannuksen tienoilla. Rustaaminen on myös osoittautunut hyvin aikaa vieväksi touhuksi, joten motivaatio on hieman kärsinyt. Tästä viisastuneena opettelemmekin seuraavaa reissua varten käyttämään twatteriä. (Anopit huom. lue: twitteriä)

***

Olimme tajunneet aikaisemmista kömmähdyksistä hommata puhelimiimme offline tilassa toimivan karttasovelluksen. Tästä vinkistä iso kiitos aiemmille matkakumppaneillemme Juholle ja Tanjalle. Katselimme navigaattorista sijaintiamme aina tasaisin väliajoin ja se osoittautui hyödylliseksi. Vietnamista ottamamme katastrofibussi olisi ajanut Paksen keskustan ohi, ilman että meille olisi asiasta ilmoitettu. Pääsimme hyppäämään pois vähän keskustan jälkeen - kiitos oman mylvintämme - ja jatkoimme TukTukilla hotellille, josta saksalainen nainen oli varannut itselleen huoneen. Ilman navigaattoria meidät olisi viety kahdeksan kilometrin päässä syrjäseudulla sijainneelle bussiasemalle, josta olisimme joutuneet maksamaan TukTuk -miehille huomattavasti enemmän päästäksemme nukkumaan.

Seuraavana aamuna otimme kyydin suoraan tuolle samaiselle bussiasemalle ja hyppäsimme paikallisbussin kyytiin suuntanamme Don Det. Neljän tunnin matka sujui nopeasti maisemia katsellen täyteen ahdetun kuormabussin "ikkunoista" roikkuen. Maisemat olivat karun kuivat verrattuna Vietnamin kosteisiin ja vihreisiin laaksoihin. Laos näytti siltä kuin Hollannin viljapellot olisi poltettu ja hiiltyneen maan päälle heitetty jauhettua kurkumaa ja muoviroskia. Rakennukset oltiin kuitenkin pystytetty pilareiden päälle kahden metrin korkeuteen, joten kaippa siellä sadekaudella tulee sitten Esteri kylään ja voimakkaasti.

Löydätkö kommandon katolta?

Päästiin lopulta satamaan melko helposti, ostettiin liput longtail-veneeseen ja ahtauduttiin paattiin kahdeksan muun ihmisen kanssa. Viimeisenä veneeseen astunut leppoinen ja ylipainoinen israelilaismies oli vähällä saada veneen kumoon voimakkaalla liike-energiallaan, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä. Potkuri alkoi pyöriä ja kuljimme sulavasti Mekongjokea töllöstä tutulla alueella nimeltään Si Phan Don, eli neljätuhatta saarta. Yksi asutetuimmista saarista oli nimeltään Don Det ja se oli meidän päämäärämme, koska myös aiemmin mainitut Juho ja Tanja olivat myöskin saapuneet sinne. Olimme sopineet kohtaavamme saaren eteläosassa sijaitsevan sillan kupeessa, joten emme odottaneet minkäänlaista vastaanottokomiteaa. Suureksi ilahdukseksemme saimme kuitenkin maistaa jotain tuttua, kun ensimmäinen vastaantullut oli oma isä.

Kommunisti-Isi veivaa kebbee

Päästiin iltahämärässä paikan päälle, koska yrityksenä oli ensin kävellä koko matka. Kolmen kilometrin taivallus kantamuksineen oli pöhöttyneille matkaajille kuitenkin siinä helteessä liikaa ja otimme kimppakyydin muutaman muun kanssa vanhalle sillalle eteläosassa. Pääsimme majapaikkaamme, joka kylttien perusteella kulki nimillä Tavendang, Tavandeng ja Tawaendang. Sen edustalla jokivarressa sijainneessa ravintolassa löhöilikin kylläisen näköinen suomalaispariskunta ja nelikkomme oli jälleen koossa. Halasimme, paiskasimme tassua, heitimme tavarat bungalowiin ja otimme rennosti. Saimme myös ensikosketuksen talon ylläpitäjään, vanhempaan naiseen, joka kulki jälleen nimellä Mama. Kyseessä oli mainio kotimuori, jonka puheesta ei saanut juurikaan selkoa. Hänen keskiverto lauseensa piti sisällään kaksi kolmasosaa laosilaisia sanoja ja viimeinen kolmannes oli varattu englanninkielisille sanoille tai hänen omalle nimelleen. Elekieli kuitenkin kertoi aina kaiken oleellisen.

Vietimme saarella yhteensä kuusi yötä, mutta emme ole enää aivan varmoja mitä tapahtui minäkin päivänä. Kuitenkin hyvin alkuvaiheessa otimme polkupyörät allemme ja suuntasimme sillan toisella puolella sijainneelle Don Khonin saarelle. Päivä sujui lähes täydellisesti katsellen vesiputouksia, uiden rannalla, nauttien virvokkeita ja käyskentelemällä paikallisten kotipihojen edustoilla. Se sai kuitenkin perinteisen lopetuksen kun saaren itäpuolella ollut silta oli katki. Uppiniskaisina suomalaisina emme tietenkään antaneet sen häiritä, vaan päätimme ylittää hidasteen.

Loimme mielestämme nerokkaan taktiikan ja aloimme toteuttaa sitä niin, että Juho menee ensin katkenneen sillan syvimpään kohtaan ja Rosamunda ojentaa sen jälkeen hänelle polkupyörän. Kaikki meni muuten hyvin mallikkaasti, mutta sitten Juho totesikin seinämän olevan liian liukas kiipeämiseen polkupyörän kanssa. Me muut aloimme paniikinomaisesti suorittaa maastontiedustelua vaihtoehtoisen reitin löytämiseksi toiselle puolelle, Juhon ollessa pattitilanteessa. Muutaman minuutin kuluttua olimmekin havainneet vaihtoehtoisen reitin, joka ei ollut juurikaan sen helpompi. Tarvottuamme hiki hatussa lähiviidakossa uoman pohjalle, Juho huusi iloisesti löytäneensä keinon kivuta silta ylös toiselle puolen. Hän tuli jyrkän rinteen yläpäähän apuun ja nelisteen nostelimme tiimityöskentelyllä pyörät epävakailla askelmilla temppuillen ylös. Huokaisimme helpotuksesta, astuimme ratsujemme selkään ja ajoimme muutaman metrin eteen päin huomataksemme, että jokivartta pitkin kävellen sillan olisi voinut kiertää ilman minkäänlaista hikoilua. Ajoimme nestehukkaisina loppumatkan puhumatta sanaakaan saaren pohjoisosaan palauttamaan fillarit ja nauttimaan paikallisista murkinoista ja panimotuotteista.

Nää on mun nyytit

Muistaaksemme seuraavana päivänä päätimme lähteä kokeilemaan erästä ravintolaa, joka tarjosi ruokalistallaan kanakebapia. Paikalle oli kahden kilometrin matka, joten emme lähteneet aivan kuumimpaan aikaan. Päästyämme perille, tilasimme annokset ja puljun pitäjä ilmoitti, että he ovat tekemässä veneretken pienelle saarelle katsomaan auringonlaskua. Ilmoittauduimme mukaan ja istuimmekin lopulta ravintolassa useamman tunnin. Päästyämme viimein perille, huomasimme auringonlaskun näyttävän täsmälleen samalta kuin missä tahansa muuallakin maapallolla. Porukkamme hipit olivat siitä kuitenkin haltioissaan, ikään kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin olleet hereillä tuohon aikaan illasta. Päästyämme takaisin kebbepaikkaan, pojat olivat poikia ja eristäytyivät pimeimpään nurkkaan bondaamaan. Olutta virtasi sen verran, että ihan kaikkea ei illasta enää seuraavana aamuna muistanut. Paremmat puoliskot osasivat kertoa, että tanssilattia tömisi sen verran, että baarin omistajat vielä musiikin hiljentämisen ja valojen sulkemisen jälkeenkin, joutuivat huomauttamaan baarin olevan kiinni. Tämän jälkeen alkoi tuskainen kahden kilometrin siirtyminen kohti kotia, joka piti sisällään nukahtamiskohtauksia, lapsenomaista kenkkuilua ja hyvin haparoivia askeleita. Sydämentykytyksiltäkään ei vältytty sillä matkalla oli muutama kapea ja heiveröinen silta. Kaikki meni kuitenkin isommitta ongelmitta, kunnes 20 metriä ennen kotiovea Rosamunda ei pilkkopimeässä huomannut tien kääntyvän loivasti oikealle. Yksi harha-askel ja tapaturma-altis pullea poika molskahti kahden metrin pudotuksen puolivoltilla jorpakkoon ja löysi itsenä rannassa olleen veneen alta. Seuraavana aamuna polvessa komeili jälleen uusi muistutus siitä, että myös nuorehkon ihmisen kannattaa elää hetkessä.

Majapaikassamme oli myös eräs toinen tapaturmiin taipuvainen yksilö. Hän oli noin viisikymppinen itävaltalainen rapajuoppo nimeltään Marcus. Ehdimme tutustua häneen vain puolittain, koska puolet hänen lauseistaan tuli suusta saksaksi. Olimme välillä kohteliaita ja pyysimme häntä toistamaan yhden lauseista englanniksi. Sen tehtyään hän alkoi taas puhua saksaa ja me nyökyttelimme. Ilmeisen älykkäänä henkilönä Marcus oli päättänyt vuokrata oleskelunsa ajaksi saaren suurimman moottoripyörän, jotta pääsisi nopeasti paikasta toiseen. Hän oli myös todennut, että moottoripyörän saa parhaiten pysähtymään ajamalla sen seinään tai puuhun. Majapaikassa oleskelumme aikana talomme isäntä (Papa) kävi noukkimassa murjoutuneen Marcuksen ainakin kolmesti ympäri saaristoa takaisin kotiin. Hienoa vieraanvaraisuutta!

Visiittimme puolivälissä matkakumppaneihimme iski turistiripuli ja sen jälkeen emme suorittaneetkaan enää juuri minkäänlaisia aktiviteetteja. Eipä niitä tosin hirveästi ollut tarjollakaan. Joissain paikoissa oli mahdollista vuokrata kanootteja ja traktoreiden sisäkumeja, mutta ajatus lillumisesta Mekongissa ei kuulostanut hirveän houkuttelevalta, kun ottaa huomioon, että joen virta oli melkoisen voimakas ja se päätyi aina vesiputoukseen. Uiminenkaan ei ollut miellyttävää muovipussien ja -pullojen seassa. Päädyimme vain notkumaan aamusta iltaan Maman ravintolassa kuunnellen hänen mielenkiintoisia, joskin mystisiä tarinoita elämästä. Mutta sellaista se elämä tuntui olevan myös paikallisillakin. Ei näkynyt rannekelloja kädessä tai aamuruuhkia kehätiellä. Herätys tapahtui kukkojen kiekumisella, eikä niissä näyttänyt olevan torkkunäppäintä. Iltapäivän kuumuudessa pidettiin siestaa ja illalla syötiin hyvin. Kellolla ei ollut merkitystä.

Jossain vaiheessa havahduimme siihen, että tarvitsisimme kaksi viisumia Sri Lankaan. Ensimmäinen siihen, kun saavumme valtioon muutamaksi päiväksi ennen Malediiveja ja toinen saarirykelmältä palattuamme. Surffailimme nettiä maailman nuhaisimmalla yhteydellä ja tulimme siihen tulokseen, että on parempi mennä suoraan suurlähetystöön. Tämä tarkoitti paluuta syntien sydämeen Bangkokiin ja kiinalainen uusivuosi oli lähestymässä kovaa vauhtia. Oli aika ottaa hatkat ennen kuin suunnitelmat leviävät täysin käsiin. Hyvästelimme matkakumppanimme sekä tietysti Maman, joka kietaisi ranteisiimme puuvillanauhat tuomaan onnea, hyppäsimme Papan veneeseen ja matka kohti Thaimaata alkoi.

P.s. Mamalla oli seitsemän ruokalistaa, joista kaikki olivat erilaisia. Jokaisesta löytyi joitain samoja aineksia, mutta jos halusi syödä samaa kuin edeltävänä päivänä, piti yleensä tonkia koko nippu läpikotaisin.

P.p.s. Miesten tapa karata välillä piilopullolle tuntuu olevan universaalia. Papa oli kova mies ottamaan Beer Laoa aina kun lähti käyttämään meitä mantereella nostamassa rahaa tai hakemassa tarvikkeita.