Lensimme KL:sta itämaiden suosituimmalla halpalentoyhtiöllä Air Asialla Sri Lankaan. Olimme mielestämme tilanneet lennolle ateriat etukäteen, mutta otaksumamme osoittautui vääräksi. Lento ei ollut kuitenkaan pitkä ja pienten torkkujen jälkeen aloimmekin tehdä laskeutumisliikkeitä kohti lentokenttää. Kyseinen kompleksi, Bandaranaike international airport, sijaitsi pääkaupungista Colombosta joitain kymmeniä kilometreja pohjoisempana. Olimme saaneet tietoomme kahdesta eri lähteestä, että pääkallonpaikalla ei ole mitään tarjolla matkamiehille tai -naisille. Suuntasimme siis hieman lähempänä kenttää sijaitsevaan Negomboon, jonka pitäisi olla turistiystävällisempi paikka. Ainakin tapamamme omituisen israelilaispariskunnan mukaan.
Saimme neuvoteltua taksin viemään meidät varaamaamme hostelliin 1400 rupialla. (Luulimme saavamme kohtalaisen halvan hinnan, mutta myöhemmin - hieman viisaampana - kuljimme saman matkan kahdeksallasadalla.) Barracuda beach hostel ei sijainnut nimestään huolimatta rannalla, eikä lähimmän rannan nimi ollut edes Barracuda. Hostellissa ei myöskään tarjoiltu kalaa tai muutakaan ruokaa, joten nimityksen takana on todennäköisesti jonkin sortin taiteilija tai muun luovan alan ihminen. Rannalle oli tosin matkaa vain noin 100 metriä, mutta ei se silti ole rantahostelli. Sama kuin kutsuisi paristoa patteriksi tai Vantaata kaupungiksi.
Huoneemme ikkunat olivat hostellin käytävälle, verhoja ei saanut kunnolla kiinni ja viilennystä yritti hoitaa katonrajassa rätissyt ikivanha tuuletin, jonka puhallusvoima oli yhtä tehokas kuin koomapotilaan uloshengitys. Kaiken lisäksi netti-ilmoituksessa mainittu langaton verkko ei ollut toimintakunnossa. Yritimme pitää ajatuksemme positiivisina ja lähdimme kiertelemään lähistöä löytääksemme ruokapaikan, jossa voisimme syödä itsemme onnellisiksi. Ensivaikutelmaksi muodostui se, että Negombo ei ollut varsinaisesti meitä varten, sillä se muistutti pitkälti kehitysmaaversiota Kanariansaarista. Rannan aallot olivat liian suuret uimiselle, välillä hiekan seasta pilkisti esiin lasinsirpaleita ja krääsäkauppiaat ahdistelivat tasaisin väliajoin. Pääkadun varrella ahdistelun hoitivat Tuk Tuk -kuljettajat, kaupaten kyytejä ja erinäisiä nautintoaineita. Oikeastaan koko katu koostui vain ulkomaisille turisteille suunnatuista hotelleista, ravintoloista, jalokiviliikkeistä, krääsäkaupoista ja matkamyymälöistä. Kaikki paikat vaikuttivat ylihintaisilta tasoonsa nähden ja oletimmekin alueen olevan vain yksi rahaa lypsävä turistirysä muiden joukossa.
Saimme kuitenkin esimakua jostain aivan toisesta, astuessamme sisään satunnaiseen hostellimme lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Syöttölän ruokalista ei ollut mitenkään erikoinen ja hinnastokin oli samaa luokkaa kuin helsinkiläisissä pizzerioissa. Valitsimme paikan vain siitä syystä, että meillä oli huutava nälkä ja viereisessä ravintolassa kukaan ei ollut paikalla ottamassa meitä vastaan. Nyt meidät ohjattiin istumaan hymyssä suin ja hetkeä myöhemmin takahuoneesta pujahti ulos ujohko nuori mies. Kyseisen henkilön valmiuksilla ei olisi saanut työharjoittelupaikkaa mistään länsimaisesta ravintolasta, sillä hän vain seisoi tuppisuuna ja tuijotti meitä. Ilmoitimme hänelle juomatilauksemme, jonka hän lisäsi lyhytaikaismuistiinsa ja jäi sen jälkeen taas tuijottamaan. Hetken rohkaistumisen jälkeen mies kysyi mistä olemme kotoisin ja soimme hänelle kyseisen tiedon. Mies jatkoi tuijottamistaan.
Olimme hieman hämmentyneenä tilanteesta ja päätimme udella tarjoilijaltamme paikallisia kuulumisia. Mies alkoi hymyssä suin kertomaan asioistaan ja jossain vaiheessa hän pahoitteli poistumistaan juomatilauksen saattamiseksi kokille. Mies palasi takaisin valmiina uuteen keskusteluun. Hän kyseli aina välillä oman tietotulvansa ohella myös meiltä asioita kotimaastamme ja miksi olemme tulleet juuri hänen maahansa. Keskustelua jatkui lähes koko ruokailumme ajan ja aina kun tilasimme jotain lisää, tai keittiössä valmistui annos, hän pahoitteli keskustelun katkeamista. Aterioinnin jälkeen mies kutsui meidät vilpittömästi nauttimaan parin päivän kuluttua juhlallista kala-ateriaa samaiseen ravintolaan. Sanoimme harkitsevamme asiaa ja poistuimme ravintolasta. Kaikesta päätellen nuori kundi oli vain onnellinen kohdatessaan meidät henkilöinä rahojemme sijaan ja mekin aloimme hiljalleen lämmetä Sri Lankalle.
Illan kruunasi vielä paluu kämäiseen hostelliimme. Saapuessamme paikalle, hostellimme manageri Vincent tuli hymyssä suin vastaan ja kysyi, josko haluaisimme juoda vielä iltateet. Sehän sopi meille enemmän kuin hyvin, koska olimmehan teeplantaasien luvatussa maassa Ceylonissa, jossa lehdet ovat varmasti tuoreita. Saimme kuitenkin kuppeihimme suomalaisissakin supermarketeissa myytävää Liptonia riiputeltavassa nyytissään. Aloimme pienoisesta pettymyksestä huolimatta jutella Vincentin kanssa samoja keskusteluja, kuin mitä kävimme tarjoilijan kanssa. Hän osoittautui todella mukavaksi ja huolehtivaiseksi mieheksi, joka oli työskennellyt vuosia myös ulkomailla ja osasi arvostaa sitä kaikkea, mitä hänellä oli juuri sillä hetkellä. Ja omistamisella hän ei tarkoittanut esineiden haalimista. Juttelimme varmaan kolmisen tuntia ja keskusteluiden lopuksi hän lupasi järjestää meille seuraavalle aamulle kaverinsa näyttämään kaupunkia TukTukista käsin.
Aamun kajossa koimme lievästi sanottuna kulttuurishokin. Vincent oli loihtinut meille aamiaisen, jossa oli mukavasti tuoretta ananasta, banaania ja papaijaa. Sen lisäksi lautaselta löytyi ilmeisesti brittiläisen imperiumin mukanaan tuoma paahtoleipäkuvotus, josta emme nauttineet niin paljoa. Kyseinen laitos oli rakennettu kerroksiin siten, että jokaisessa palasessa oli voita ja hilloa. Kostukkeeksi tuotiin raikkaan näköinen hedelmämehu, johon oli laitettu ruokalusikallinen suolaa. Hilloa leipään ja suolaa mehuun... HILLOA JA SUOLAA!? Mikä ihmeen mätisäkki on saanut päähänsä ajatuksen aloittaa aamunsa pannukakkuisella hilloleivällä ja sipulikeittoa muistuttavalla suolamehulla? Varmaankin sama tyyppi, joka keksi hostellin nimen. Noh... ajattelimme, että jossain vaiheessa on sattunut vain jonkinlainen kämmi ja mutustimme väkisin kaiken eteemme tuodun, yrittäen samalla hymyillä kohteliaasti. Samalla kuskimme saapui menopeleineen ja hän esitteli itsensä Pandoraksi. Tervehdysten jälkeen Rosamunda piipahti vielä pikaisesti käymälän puolella, koska uuden paikkakunnan bakteerit (tai herkullinen aamupala) saivat taas suoliston toimivaan normaalia vilkkaampana. Se taas enteili mukavaa kaupunkikierrosta.
Pandoralla ei ollut tyypillisen halpiskuskin tapaisia showmiehen elkeitä. Toisin sanoen hän ei osannut puhua englantia juuri laisinkaan. Ensitöikseen hän vei meidät katsomaan paikallista kalatoria ja osoitti sormella suunnan, johon kannattaisi mennä. Samalla hän lähti itse etsimään menopelillensä parkkipaikkaa. Kuljimme hetken pää pyörällä kalastajien vilskeesä, yrittäen olla mahdollisimman vähän heidän tiellään. Pandora havaitsi meidän haahuilun ja tuli saattamaan meidät syvemmälle markkinoiden uumeniin. Alueen haju oli hyvin voimakas, mutta kalat kieltämättä näkemisen arvoisia. Emme olleet aiemmin nähneet niin suuria tonnikaloja tai rauskuja myytävän missään päin maailmaa.
Valokuvien ottamista häiritsi hieman se, että pyrimme edelleen olemaan mahdollisimman vähän paikallisten riesana. Samaa ei voinut sanoa kaikista. Yhtäkkiä alueelle säntäsi bussilastillinen kiinalaisia turisteja järjestelmäkameroineen ja niihin kuuluvine kolmijalkoineen. Kiinalaiseen tapaan työhyvinvointi ei ollut tärkeyslistan kärjessä, kun hysteeriset turret parkkeerasivat kuvausvälineistönsä kiirehtivien kalaroudareiden ja asiakkaiden eteen ja toisinaan myös saaliiden päälle, estäen täysin kaiken kaupankäynnin kyseisillä tuotteilla. He estivät samalla myös meidän vapaan liikkumisen alueella ja siinä vaiheessa Rosamundan pollassa alkoi vanne kiristyä. Suunnistimme sokkelossa suurella nopeudella tarjoillen tuota samaista
kyynärpäätaktiikaksi kutsuttua lääkettä heille, jotka olivat sen aluksi
ottaneet esille saapuessaan alueelle. Muutaman kerran taisi myös koipi kopsahtaa vahingossa kolmijalan runkoon. Poistuttuamme alueelta, noin puolella kiinalaisporukasta oli kotiintuomisinaan tärähtäneitä stillikuvia, koska "karma on naaraskoira". Oppivatpahan seuraavalla lomalla hieman huomioimaan muita ihmisiä.
Kiertoajelun loppu sujui yhtä mukavissa merkeissä. Siirryimme katsomaan jotain tuntemattomaksi jäänyttä holvikaarta, johon oli kaiverrettu vuosiluku. Emme oikein ymmärtäneet rakenteen merkitystä tai symbolista arvoa, koska oppaamme ei osannut kertoa siitä mitään. Hieno holvikaari kieltämättä ja olisimme voineet ihastella sitä vaikka kaksi päivää, ellei Rosamundan vatsa olisi alkanut kuplia. Pandara vei meidät myös katsomaan laguunia, joka näytti yhtä kiehtovalta kuin kolera-allas marraskuussa ja kanaalia joka muistutti sitä itseään ilman ensimmäistä konsonanttia. Molempiin paikkoihin hän soitti kaverinsa paikalle tarjoamaan meille venekyytiä kymmenellä eurolla, koska hän ei ymmärtänyt, että meitä ei kiinnostanut veneily. Vasta viidennen kieltäytymisen jälkeen pääsimme aina jatkamaan rattoisaa matkaamme.
Lopulta meidät raahattiin jonkin paikallisen asukkaan takapihalle puutarhaan, jossa sijaitsi erinäisiä pensaita. Kuljettajamme vinkkasi asukkaille jotain singhaleesiksi ja hetken kuluttua edessämme seisoi lannevaatteeseen pukeutunut hullu professori, joka oli juuri potkittu ylös hibernaatiostaan. Proffa kuljetti meitä läpi puutarhan ja napsi samalla pusikoista lehtiä, joita meidät velvoitettiin maistamaan ja haistamaan. Jokainen kasvi kuulemma paransi vähintään kolme eri tautia aina syövästä erektiohäiriöön asti. Lopuksi meidät asetettiin istumaan eräänlaiseen näytetilaan ja proffa huusi luoksensa kaksi miestä, jotka olivat kuin suoraan Itse ilkimys -elokuvasta tuttuja kätyreitä. Tervetuliaiseleet ja tallustelu muistutti erehdyttävästi sitä elokuvan luomaa mielikuvaa, kuinka keltainen farkkuhaalareihin sonnustautunut suppo käyttäytyy. Kätyrit hieroivat meitä öljyillä, jotka jäivät kiinni hiuksiimme, vaikka niiden ei pitänyt ja juottivat meille vatsaa rauhoittavaa teetä. Rosamundan päässä alkoi soimaan "Final countodwn", kun vatsassa kytenyt vesuvius sai teestä tarvitsemansa katalyytin. "Vapaaehtoisille" kätyreille setelit kouraan hienosta performaatiosta ja suoraan asunnon käymälään kymmeneksi minuutiksi. Tällä välin Concorde sai kuunnella myyntivalheita tuotteiden alkuperästä ja valmistusprosesseista. Ostimme lopulta säälistä hiustenkasvu-uutteen samalla hinnalla kuin Suomesta saisi hiustenleikkuun.
Loput ajasta meniin sitten pyykkiä pesten, viereisen hotellin maksullisella altaalla maaten, ajellen fillarilla lähiseutuja ympäriinsä ja jutellen Vincentin kanssa iltateen yhteydessä kulttuurien erilaisuudesta. Saimme jopa puhuttua itsellemme aamiaismehut ilman suolaa. Leivistä emme enää kehdanneet valittaa, koska kyseessä oli niin mukava ukkeli. Parin päivän palautumisen jälkeen hyppäsimme uudestaan Pandoran kyytiin ja suuntasimme takaisin lentokentälle, josta matka jatkui kohti Malediiveja.